Luen Henkka Hyppösen Pelon hinta -kirjaa ja pysähdyin ylläolevaan tekstiin. Jäin miettimään, kuinka suuri totuus siinä onkaan. Liian usein teemme asioita toisin kuin haluaisimme. Kun asiaa lähtee kaivelemaan löytyy taustalta mm. pelkoja, uskomuksia ja syyllisyyttä. Jätämme sanomatta toiveitamme ääneen, koska pelkäämme jonkun lyttäävän haaveemme. Pelkäämme leimautuvamme tyhmiksi, suorastaan naurettaviksi. Mutta olisiko se ollut sittenkin mahdollista tehdä haaveesta totta?
Kumpaa sinä pelkäät useammin, menestystä vai epäonnistumista? Kun pelko astuu kuvioihin, emme salli asioiden tapahtuvan meille, joskus jopa lamaannumme. Emme edes yritä, koska "mitäpä jos" on liian vahva. Se on aika surullista, sillä kuinka usein epäonnistuminen on pilannut elämäsi? Ja nyt ei lasketa sitä ensimmäistä pettymyksen hetkeä, se menee kuitenkin pian ohitse. Kuinka moni muistaa mokan 5 vuoden päästä? Ja kuinka moni 10 vuoden päästä? Monellako virheellä olet päässyt pysyvästi historiankirjoihin? Ja onko joskus käynyt niin, että pieni moka onkin auttanut tajuamaan jotain, olet oppinut läksysi tai löytänyt uuden reitin eteenpäin?
Uskomuksissa on sama asia. Uskomme olevamme huonoja ja siitä syystä pelkästään aloittaminen tuntuu vaikealta. Jos asiaa hieman palastelee huomaa varsin usein, että faktat ovat aivan toisenlaiset. Oletko muuten miettinyt, mitä uskomuksia sinulla on? Oletko kenties huono aamuihminen, omaan huonon itsekurin, laiska tai jotain muuta? Yksi oma vahvimmista uskomuksistani on se, että olen huono pakkaamaan. Todellisuudessa olen varsin etevä suunnittelemaan, tykkään viikata vaatteet huolellisesti ja mietin tarkasti, mitä mihinkin tarvitsee. Silti pelkästään matkalaukun esiin ottaminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Tätä on palasteltava, että saan pakattua rinkkani fiksusti elokuussa koittavalle Santiago de Compostelan pyhiinvaellukselle.
Entäs se syvälle juurtunut syyllisyys sitten? Se, mikä sinuun on istutettu jo lapsena. Kun omista onnistumisista ei saa iloita, koska ylpeys käy lankeemuksen edelle tai tulee itku pitkästä ilosta? Ja sitten joudut hillitsemään iloasi, ettei sinua pidetä leuhkana, vaikka moni iloitsisi mielellään puolestasi. Ystäväni kertoi makeanhimostaan ja kuinka se on väärin, vaikka herkut toivat hänelle paljon iloa. Taustalla oli se, että aina on sanottu, kuinka paha asia herkut ovat ja syyllisyys painoi takaraivossa. No onhan se totta, ettei kenenkään liene hyvä elää pelkillä herkuilla, mutta eikös ideana ole juuri nautinto? Mitäpä jos karkit söisikin hyvällä mielellä ja nauttisi antaumuksella? Tapahtuisiko jotain pahaa vai voisiko se ollakin hyvästä?
Mitähän siitä seuraisi, jos selättäisimme pelon, romuttaisimme uskomuksemme ja viis veisaisimme syyllisyydelle? Voisikohan siitä koitua elämästä nauttimista ja oman potentiaalin löytämistä? Vai onko naivia uskoa niin? Päätä itse, elämä on valintoja täynnä!
-Virpi
PS: Blogin arvonta on yhä voimassa ja tykkäämällä & jakamalla voit voittaa arvonnassa Marimekon kukkaron. Aikaa on loppiaiseen asti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti