Oletko sinut ikäsi kanssa?

Olen havahtunut siihen karuun faktaan, että ikä näkyy minusta. On turha kuvitella, että joku luulisi minua alle 30-vuotiaaksi, saatikka kyseli papereita. Niinä aamuina, kun olen väsynyt on turha huijata ketään, vähiten itseään. Silmäpussit ovat osa minua, kuten mikä tahansa ominaisuus tai luonteenpiirre. Siis kääk, näinkö minusta tuli keski-ikäinen ja olenko virallisesti vanha? Vai pitääkö joku minua yhä nuorena?

Tältä se näytti maanantaina ilman pakkeleita ja filttereitä

Tänä aamuna tein kaikkeni tilanteen korjaamiseksi. Huuhtelin kasvojani kylmällä vedellä, kirkastin silmiäni silmätipoilla ja yritin poistaa turvotusta kosteusnaamiolla. Lopulta paksu kerros pakkelia naamaan ja voih, karu totuus pysyi tiukassa. Mieleeni hiipi pakostikin kysymys, olenko sinut itseni ja ikäni kanssa? Totuuden nimissä vanheneminen pelottaa. Saisiko jostain lisäaikaa ja armoa ennen kuin neljäkymmentä kilahtaa mittariin? Kolme vuotta tuohon merkkipaaluun tuntuu liian lyhyeltä. Miten vuodet kohtelevat minua ja onko peli menetetty? Pitäisikö tutustua kauneuskirurgiaan ja luottaa botoxiin vai voiko ryppyjäkin rakastaa? 

Ja tältä pakkelin kera tänään, edelleenkin filtterit puuttuu

Lopulta tulin siihen tulokseen, että tähän on tultu ja se on hyvä niin. En usko Hollywoodin rypyttömään "duckface" tyyliin, jossa iho kiristetään muoviseksi. Haluan olla sinut itseni, ikäni ja ulkonäköni kanssa, tänään, ensi vuonna, viiden vuoden päästä, kymmenen vuoden kuluttua jne. Ikä on numeroita ja me päätämme, miten se näkyy meistä muuten. Onko se kaveri vai vihollinen. Jälleen kerran päädyin siihen tulokseen, että asenne ratkaisee tälläkin saralla.

Iässä on yksi hyvä asia, sitä nimittäin elää aina parasta ikää. Vaikka vanheneminen hieman arveluttaa niin olen onnellinen juuri tässä ja nyt. En haluaisi pakittaa parikymppiseksi ja vielä vähemmän teiniksi. Tänään, kun nelkäkymmentä on lähempänä kuin kolmekymmentä, olen parempi minä kuin aiemmin. Olen ylpeä siitä ja uteliaisuudella jään seuraamaan, mitä kivaa tulevat vuodet tuovat tullessaan.

Oletko sinä sinut ikäsi kanssa? Vai oletko se, joka täyttää ikuisesti 25 ja loukkaantuu, kun joku erehtyy kysymään ikääsi?

-Virpi, 36 vee :)

Työmatkailijan Helsinki

Olen sellainen ihminen, joka rakastaa rutiineita. Olen siis se, joka istuu aina samalle paikalle, tekee mielellään samoja asioita, pitää aikatauluista jne. Toimin rutiininomaisesti myös työmatkailun suhteen. Toimistolta hotellille, syömään, hengailua kaupungilla, iltalenkki, saunaan ja nukkumaan. Ei siis mikään järin rokkaava tapa, mutta itselleni toimiva sellainen.

Maalaisena pelkkä ajatus Helsingissä asumisesta on kauhistus - liikaa ihmisiä, liikaa kiirettä, liikaa kaikkea. Satunnaisesti nautittuna se on kuitenkin toimiva kokonaisuus ja minun mieleeni. Minun Helsinkini on tapahtumien keskipiste ja sittenkin lähellä luontoa. Mahdollisuus rauhoittumiseen on nurkan takana ja paikalliset kutsuvat sitä Töölönlahdeksi. Tänään maisemat olivat kauneimmillaan, kun syysaurinko pisti parastaan, vai mitä tykkäätte?

-Virpi

Miksi hyville ihmisille tapahtuu ikäviä asioita?

Vaikka kuinka ajattelee asioita positiivisen kautta ja uskoo parempaan huomiseen, ei elämää voi aina ymmärtää. Joskus tuntuu niin epäreilulta, kun hyville ihmisille tapahtuu ikäviä asioita. Erityisen koville se ottaa silloin, kun huonot uutiset seuraavat toisiaan ja niitä kasaantuu kerralla läjittäin. Silloin jaksaminen on äärirajoilla, itseltäkin loppuu sanat, lohduttaminen tuntuu tuhoon tuomitulta yritykseltä ja tulevaisuudesta on hetkellisesti valot sammuksissa.

Olen muutaman päivän aikana kuunnellut useamman ystävän huolia. Ne tuntuvat niin epäreiluilta kaikki. Sitä alkaa melkein potea huonoa omatuntoa, kun itsellä on asiat hyvin. Yritä siinä sitten keksiä jotain positiivista ja ymmärtää, miksi mitäkin on tapahtunut. Sillä hetkellä on turha sanoa, että asioilla on tapana järjestyä, vaikka niin toki käykin...ennemmin tai myöhemmin. 

Ehkä sanat eivät olekaan se tärkein asia. Aina ei tarvitse tarjota ratkaisuja eikä pakokeinoja. Tärkeintä lienee se, että on joku joka kuuntelee ja joku joka välittää. Eli niin kauan kuin niillä hyvillä ihmisillä, joille tapahtuu joskus ikäviä asioita on ystäviä, on maailmassa sittenkin kaikki hyvin.

Paistakoon aurinko jokaiseen risukasaan <3

Mun täytyy kävellä näin...

Tämä syksy on laittanut minut liikkumaan tai siis oikeammin kävelemään. Sisältäni kumpuaa suuri tarve päästä jaloille ja laittaa tassua toisen eteen, tiedä sitten mistä moinen tuleekaan. Sen sijaan kovin vauhdikkaat liikkeet tuntuvat olevan pannassa ja huomaan hieman himmailevani CrossFitin suhteen, ehkä liikaakin. Juuri nyt pari kovaa treeniä per viikko on tarpeeksi olkoonkin niin, että treenitulokseni tuntuvat heikkenevän sen seurauksena.

Vaikka alkusyksy on ihanaa aikaa se käy myös voimille. Vähenevä valon määrä on suoraan verrannollinen vireystasoon nähden. Meistä suomalaisista 80 % kärsii tavalla tai toisella kaamoksesta ja pahin on vasta edessä. Olen yrittänyt nukkua tarpeeksi, pitää stressin loitolla, hillitä tahtia, syödä hyvin, tankata vitamiineja jne. kaikki keinot lienee käytössä. Yrityksestä huolimatta olo on harvoin kymppi plus. Pomppaan kyllä virkeänä aamulenkille, mutta puolivälissä alkaa väsyttää uudestaan. Lienee korkea aika kaivella kirkasvalolamppu vaatehuoneen kätköistä esille.

Kävelyssä on se hyvä puoli, että se on keholle mitä lempein liikuntamuoto. Se myös sopii lähestulkoon kaikille ikää ja kuntotasoa katsomatta. Samalla saa roiman annoksen happea kuin huomaamattaan ja halutessaan voi ottaa muutaman juoksuaskeleen tai venyttää jumiutuneita lihaksiaan. Aamuisin keskityn avaamaan paikkoja ja iltaisin saatan ottaa hienkin pintaan. Tänään nappasin mukaani puhelimen ja handsfreen musiikin kuuntelua varten, mutta päädyin kuuntelemaan hiljaisuutta, ympäröivää liikennettä ja latvoissa suhisevaa tuulta. Paikalla olivat vain minä ja mun pää :)

Moni vannoo aamulenkin tehoon painonpudotuksessa. Etenkin fitnesspiireissä suositaan kevyttä kävelyä n 45-60 min tyhjällä vatsalla. Itse taas pidän sitä mukavana keinona käynnistää uusi viikko ja/tai uusi päivä, ei tosin haittaa jos muutakin tapahtuisi. Ja mikä toimii yhdellä ei välttämättä sovi toiselle, suosittelen siis kuuntelemaan kehon viestejä. Kehomme ja tiedostamaton mielemme yrittää ohjailla meitä jatkuvasti, se kuinka tarkkaan kuuntelemme ja noudatamme niitä onkin kokonaan toinen juttu. Mutta mun täytyy selvästi kävellä näin.

-Virpi

Sunnuntaiblues vai lepopäivän ihanuus?

Sunnuntai on viikon suosikkipäiväni. Se sisältää usein rauhoittumista ja kiireettömyyttä sekä sopivasti mukavaa tekemistä. Vastaavasti moni potee sunnuntaibluesia eli murehtii viikonlopun päätöstä ennen aikojaan ja harmittelee tulevaa viikkoa. Päivä voi lipsahtaa jo puoliksi työpaikan puolelle, jos ajatus karkaa liikaa arkeen ja vapaan vaikutus jää puolitiehen.

Hälytyskellojen pitäisi soida, jos lepopäivä muuttuu painajaiseksi. Silloin olisi hyvä miettiä, miksei voi nauttia vapaasta, vaan murehtii tulevaa. Onko silloin työssä jotain pahasti pielessä? Voiko siihen vaikuttaa jotenkin vai olisiko aika etsiä uusia kuvioita?  On kuitenkin hyvä tehdä jotain peliliikkeitä ellei halua kietoutua liiallisesti bluesin syleilyyn, sillä jaksaminen on vakavasti otettava juttu. Ja kukaan muu kuin sinä ei huolehdi siitä puolestasi.

Itse aloitan sunnuntait hitaasti kahvin äärellä. Jos mahdollista jätän herätyskellon vetämättä ja herään omia aikojani tai kissan käskystä...jälkimmäinen vaihtoehto lienee nykyisin se yleisempi. Mikäli viikkosiivous ei ole mahtunut lauantaille hoidan sen sunnuntaina pois päiväjärjestyksestä ja kyllä kierolla tavalla nautin siitä. Väliin mahtuu usein jonkin sortin kuntoilua ja/tai ystävien tapaamista, ennen kuin palaan hidastelun pariin. Kiire ei saa olla päällimmäinen ajatus viikon päättävästä päivästä.

Näin syksyllä tykkään makoilla vilttiketjussa, siemailla teetä ja potea neuloosia. Kiireettömyys, läsnäolo, ei mitään ja sittenkin kaikkea tekee toisinaan hyvää. Tai siis mahdollisimman usein. Pitäisi muuten kaivella kynttilöitä esiin ja siirtyä kunnolla fiilistelemään pimeneviä iltoja. Ja hei pitäähän sitä nyt ainakin yhdet sukat talvessa saada aikaiseksi. Mitä tulee huomiseen niin huominen on vasta huomenna :)

Vinkkini sunnuntaibluesia vastaan on se, että järjestä itsellesi sopivasti tekemistä. Muista, että sunnuntai ei saa olla mikään to do -listan tyhjennyspäivä vaan tekemisen pitää mahtua kivan määritelmään. Lataa siis akkuja, ole itsellesi armollinen, hakeudu sinulle tärkeiden ihmisten seuraan ja ajelehdi sopivasti.

-Virpi eli sunnuntaivetelehtijä

PS: Noi Pukka teet ovat aivan ihania eli kipin kapin lähimpään Punnitse ja säästä -kauppaan

Facebook lakko

Nyt, kun lakkoilu on in päätin itsekin kokeilla sitä Facebookin suhteen. Perjantaiaamuna tsekkasin tilini ja taisin jopa vähän tykkäillä ja kommentoidakin. Sitten sen enempää miettimättä päätin kirjautua tililleni vasta maanantaina. Tosin olen päivittänyt kissani Facebookin eilen ja postannut pari blogikirjoitusta, jolloin näen vilaukselta profiilini. En ole kuitenkaan pysähtynyt lukemaan mitään ja eilenkin ihmettelin, miten ilmoituksia oli paljon. Todennäköisesti pärjään varsin hyvin ilman suurempaa tietoa niiden sisällöstä. Ainoa, mikä jäi kaivertamaan oli joku pilatesmahdollisuus boxilla, mutta lakkoani kunnioittaen kielsin itseltäni sen lukemisen.

Myönnettäköön, että olen usein hieman naureskellut ihmisten somepaastoille. Olen ylemmyydentunnoissani ajatellut, että some ei määrittele minua eikä ole minulle ongelma. Vasta, kun aloin rajoittaa Facebookin käyttöäni eli vähensin häpeällisen monet kirjautumiset vain muutamaan per päivä, alkoivat silmäni aueta. Huomasin läsnäolon parantuvan ja jotenkin rauhoitun. Puhelin ei enää määrää tahtia samalla tavalla kuin ennen. Aina, kun olen rikkonut sääntöjäni huomaan kärsiväni seurauksista. Olisikohan tässäkin vähemmän loppupelissä enemmän.

Viimeinen pisara taisi olla tämä lakkovouhotus, hallituksen kritisointi ja pakolaisten pelkääminen. En halua kääntää selkääni ongelmille, mutten jaksa myöskään velloa niissä. Vihapuheet eivät johda mihinkään ja naivisti uskon asioiden muuttuvan hyvällä eikä pahalla sekä teoilla. Tosin samoihin keskusteluihin törmää kaupungilla eli asiasta on turha syytellä vain sosiaalista mediaa. Viime maanantainen lounashetkeni keskustassa sai pääni humisemaan. Ja mitä tulee päähäni, se on selvästi herkistynyt ja kyllästynyt negatiivisuuteen.

Miten tämä viikonloppu on sitten vaikuttanut? Instagramiin olen toki postannut kuvia, mutta kirjautumismäärät ovat hallussa (ainakin uskottelen niin)...kuvien määrä taas ei. Tosin käytän muokattuja kuvia blogissani ja kuvat tuntuvat niin kauniilta, että niiden jakamatta jättäminen tuntuisi kurjalta. Voihan se olla, että jonkin ajan päästä määrittelen rajat myös instailuun, jos pystyn. Niin ja Twitteröinkin vähän, mutta se ei tunnu samalta kuin naamakirja. Olen siis soveltanut lakkoa aavistuksen kyseenalaisesti, mutta kyseessähän on nimensä mukaisesti vain Facebook lakko.

Tuntuu siltä, että läsnäoloni on parantunut. En hapuile puhelinta jatkuvasti vaan olen. Mieli tuntuu tyyneltä, olen vain tässä. Aivan kuin viikonloppuun mahtuisi normaalia enemmän sisältöä. Olen jo aiemmin luopunut pakkomielteisestä Facebookin kyttäyksestä heti herättyäni ja juuri ennen nukkumaanmenoa. Mutta se päivän rytmittyminen somen mukaan tuntuu nyt hieman hassulta. Ehkäpä voisin tehdä tästä toistuvan tavan.

Luin mielenkiintoisen artikkelin hidastaelamaa.fi-sivustolla 33 päivän pituisesta sometauosta. Kannattaa siis käydä kurkkaamassa ja tuolta löytyy muutenkin hyviä juttuja elämästä, onnellisuudesta ja hidastamisesta. Juuri nyt tuo sivusto ja arvomaailmani tuntuvat kohtaavan, joten olen innolla ahminut sen sisältöä.

Joskus on hyvä kyseenalaistaa omia tapojaan, mielipiteitään ja käyttäytymistään. Mikä on järkevää, mitä tulisi harkita ja mitä muuttaa. Jos kaipaa muutosta on turha jatkaa samoilla poluilla. Pienikin asia voi olla ratkaiseva askel ja lyhytkin kokeilu voi avata silmiä. 

Rentouttavaa sunnuntaita,

Virpi

Onnismi

Mietin jokin aika sitten, että olisi hienoa keksiä oma sana. Ja ennen kuin ehdin edes miettiä asiaa oli sana jo keksitty - onnismi. Pikaisen googletuksen mukaan sitä ei ole myöskään aiemmin keksitty tai ainakaan asiasta ei ole julkisesti huudeltu. Onnismi juontaa juurensa koirastani Onnista ja tämän aina yhtä mahtavasta elämänasenteestaan, kiitos muruseni olit paras! Sanani tarkoittaa siten sisältä kumpuavaa onnellisuutta, kokonaisvaltaista hyvinvointia, avoimuutta kaikkeen ja kaikesta. Se arvostaa pieniä hetkiä, löytää jokaisesta asiasta jotain hyvää ja kuuntelee itseään. Onnismi laittaa samoilemaan metsissä, nuuskimaan ilmaa ja vääntää suupielet hymyyn.

Tänä viikonloppuna haahuilin onnismin vallassa meidän landella syksystä nauttien. Hiihtelin niissä ihanissa violeteissa saappaissani tutuissa maisemissa, nautin syksystä ja latasin akkuja. Sisäinen maatiaiseni teki irtioton kaupunkielämästä, kerrankin se viis veisasi paidalle pudonneesta hammastahnasta ja unohti tyystin meikit, ketjut ja vyöt. Sydän kyllä tietää, missä sen on hyvä olla ja mitä se haluaa.

Aina, kun tunnet saavuttavasi onnismin saat lainata sanaani. Annan sinulle myös luvan levittää sitä eteenpäin - maailmassa ei ole koskaan liikaa onnismia. Ja uskallan väittää, että onnismin tunnistaa, kun se tulee kohdalle <3

Loppuun muutama kuva minun maailmastani,

Virpi

Mummon navetta

Tomaatit ovat parhaimmillaan

Sadonkorjuu...tädin kasvattamat viinirypäleet

Metsän keskellä on kotini ja punainen postilaatikko

Aurinko paistaa kuusikkoon

Vanha kunnon romusauna

Ja sehän oon mie :)

Nyt saa sataa!

En enää edes muista, kuinka kauan olen harkinnut saappaiden ostamista....varmaankin 6 vuotta. Noh vihdoin aika oli kypsä ja marssin torstaina kauppaan, tarkoituksenani hankkia kirkkaankeltaiset kumpparit. Mutta kuinkas sitten kävikään?

Nämä saapuivat kotiin :)

Niinpä niin violetti sydän piti pintansa ja keltainen jäi vain ajatukseksi. En siis jaksanut vaihtaa kauppaa, kun ensimmäisestä ei löytynyt oikeanlaisia. Sen sijaan valintaani vaikutti hauska retrolook ja mikä tärkeintä Vikingit olivat kuin minulle tehdyt. Eikä tuo lilakaan näytä yhtään hassummalta, eihän?

Vaikka suurin syy hankintaani oli viikonlopulle suunniteltu sienireissu aion saapastella muutenkin. Sadesäällä nuo saavat lähteä työmatkallekin, ovathan ne niin ihanat. Olen siis erittäin onnellinen ostopäätökseni johdosta...enää puuttuu vain sade. Tänä syksynä se ei lannista minua laisinkaan. Tosin keltainen sadetakki kruunaisi kokonaisuuden, mutta mistähän sellainen löytyisi?

-saapastelija-

Onnistu innostumalla - innostu onnistumalla

Olen miettinyt viime aikoina innostumista, innostuksen voimaa ja onnistumista. Innostus on uskomaton voimavara, jolla voi siirtää vuoria ja tehdä mahdottomasta mahdottoman. Se saa kantajansa hehkumaan niin, että loiste näkyy kaikkialle. Ja mikä parasta innostumisesta seuraava onnistuminen voi johtaa positiiviseen kierteeseen. Hienointa on se, kun pystyy innostamaan muita ja levittämään liekkiä.

Valmentajana olen siten onnellisessa asemassa, että näitä tilanteita syntyy kuin itsestään. Minulla on mahdollisuus innostua ja innostaa. Innostusta on vaikea näytellä, sen on oltava sisäsyntyistä ja aitoa, huijarit jäävät aina kiinni. Aloitan siis aina itsestäni, ennen kuin voin astua yleisön eteen. Silloinkin innostus vaatii hyvän kasvualustan, otolliset sääolosuhteet ja ripauksen hyvää tuuria.

Tänään pitelin käsissäni värisuoraa. Luotin itseeni ja tiesin mistä puhuin, olinhan valmistautunut hyvin. Paikalle tuli jengi, joka halusi olla paikalla, esimies antoi minulle täyden tukensa ja luotti omaan porukkaansa. Ulkona oli harmaata, mutta sisällä paistoi aurinko ja sytytimme lisää lamppuja loistamaan. Innostus levisi, opimme yhdessä, keskustelimme, kuuntelimme ja arvostimme toinen toisiamme. Lopulta koimme onnistumista, tuuletimme pinttyneitä ajatuksiamme ja opimme toisiltamme.

Innostuksen roihutessa aika kuluu, kuin siivillä. Kolme tuntia oli kuin vartti, eikä kenelläkään ollut kiire muualle. Siitä huolimatta ehdimme käymään kaikki asiat läpi, aikataulu onkin se coachin suurin huolenaihe. Käteen jäi valtava onnen tunne, tyytyväisyys itseen, kiitollisuus osallistujille ja valtava innostus. Tällaista sen pitäisi aina olla! Näitä hetkiä varten teen hartiavoimin töitä valmistautuessani valmennuksiin ja pyrin antamaan itsestäni kaiken. Sen myös usein näkee, sillä lopputulos on nähtävissä valmentajan ryhtyneestä olemuksesta :)

On väärin luulla, että valmentaja on porukan viisain. Yksi suurimmista virheistä, jonka voi tehdä on p*skantärkeys (pahoittelen sanavalintaa) ja itsensä erinomaisuuden korostaminen. Tiedän, koska siihen on tullut langettua liian monta kertaan. Oma ajatusmaailmani on kokenut suurimman muutoksen ja ylenkatsomus on muuttunut nöyryydeksi sekä muiden arvostamiseksi. Haluan myös saavuttaa muutosta positiivisen enkä negatiivisen kautta - älä jää virheisiin vaan etsi ratkaisuita. Tunnen yhä suurta kiitollisuutta siitä, että sain toimia hetken majakkana ja näyttää suuntaa. Huomisesta lähtien alan miettimään seuraavia askelmerkkejä, koska haluan jatkossakin onnistua innostumalla ja innostua lisää onnistumalla.

-innostuja-

Golfkentän syksy

Vaikuttaa siltä, että syksy ja sen kauneus puskee maailmaani joka suunnasta. Tänään se näytti taitonsa golfin muodossa. Oikeastaan keskityin lähinnä seurusteluun, ulkoiluun ja maisemien ihailuun. Kaikki tavoitteellisuus itse lajin suhteen loisti poissaolollaan, kun tuli otettua irtiotto arjesta svingin voimalla. Jos asioita tekee vain suorituksen takia ja tavoittelee vain lopputulosta menettää paljon...ehkäpä liikaakin. Kaikkea ei tarvitse (eikä edes kannata) suorittaa, joskus on vain hyvä olla läsnä...itselle, muille, maailmalle ja elämälle.

Elämä on kaunis

Lehtiä silmänkantamattomiin

Oi voisinpa unohtua tuolle penkille

Syksy on täällä

Tänään tuntui siltä, että piti saada kävellä. Tuulipuku päälle, reppu niskaan ja menoksi. Sumuisen harmaa maanantai otti hellästi huomaansa. Ensin toimistolle, kaupungin kautta kirjastoon ja edelleen kotitoimistolle. Oli vain pakko tuulettaa päätä, vaikka sen johdosta päivää piti venyttää, että tunnit tulivat täyteen. Siinä talsiessani mietin, miksi harmaus vie usein mukanaan ja niin vireys kuin iloisuuskin tuntuu katoavan sen syleilyyn. Olemmeko me lapsenakin yhtä helposti vietävissä vai sietävätkö lapset paremmin matalapainetta? En ainakaan muista, että lapsuudessani sää olisi vienyt yhtä helposti mukanaan. Vai olisiko aika kullannut muistot?

Vaikka ilma oli harmaa, luonto teki kuolemaa ja syksy kiristi otetaan, elämä tuntui hyvältä. Ilma oli happirikas ja tihkusade helli kasvojani. Maassa kiilteli ruskan värjäämät lehdet, enkä voinut vastustaa kiusausta poimia niitä mukaani. Joka syksy sama homma, väriloistosta on saatava pieni pala säilöön, edes ohikiitävän hetken ajaksi.

Illan pimentyessä sade kiristi tahtiaan. Joogasalin lämmössä oli ihanaa kuunnella sen ropinaa. Se tuntui niin lohdulliselta ja rauhoitti mieltä, ei ollut minnekään kiire. Kuin taikaiskusta tein aikamatkan lapsuuteen, jolloin nukuttiin mummon aitassa ja peltikattoon osunut sade tuuditti uneen. Ehkäpä jotkut asiat pysyvätkin ennallaan, vaikka syksy vie tämän kesän mukanaan, eikä se palaa enää koskaan. Eikä palaa eilinenkään...eikä tämäkään päivä.

-Virpi

NLP päissään

Takana on toinen viikonloppu NLP:n maailmassa ja pää on kuin Haminan kaupunki. Olo on yhtäaikaisesti hyvä, onnellinen ja hämmentynyt. Sitä iloista sekamelskaa piti lähteä tuulettamaan, joten eiku menoksi. Koska syksy on ehdoton suosikkini suunnattiin kaupungin sykkeessä sijaitsevaan Lanu-puistoon ja Pikku-Veskulle. Huomaan kaipaavani luonnon helmaan, joten jokainen pikkupusikko vetää puoleensa. Ensi viikonloppuna on muuten ihan pakko päästä oikeaan metsään eli maaseutu kutsuu.

Syksyn värit ja tuoksu hurmasivat, elleivät suorastaan humalluttaneet. Olin sen verran NLP päissäni, että jokaisessa lauseessani oli jotain ihanaa, kaunista, upeaa, mahtavaa, hurmaavaa tms. Kotimatkalla huomasin olevani rakastunut kaikkeen ja katselevani maailmaa ruusunpunaisten lasien takaa. En voinut muuta kuin nauraa itselleni. Alan ymmärtää, miksi moni hullaantuu NLP:hen. Tosin voisivathan asiat olla huonomminkin. Vai olisiko epäkohtien näkeminen, katkeruus ja vihaaminen helpommin hyväksyttäviä tuntemuksia? No ainakin ne sopisivat paremmin suomalaisuuteen.

Onko onnellisuus ja elämän kauneus näin helppoa? Onko se hyväksyttävää vai siirryinkö suoraan hörhökastiin? Miten voi olla enää vakuuttava ja asiallinen, jos pää pyörii pilvissä? Kuinka pitkäikäinen tämä humala mahtaa olla ja seuraako sitä päätä kivistävä krapula? Ja haluanko enää palata entiseen? Ehkäpä vain luotan siihen, että elämä kantaa.

Mutta katsokaa nyt, miten kaunis luonto onkaan:

Kuin satukirjasta konsanaan

Viimeiset aurinkoiset päivät

Ihana Pikku-Vesku

Olisipa minullakin koira

t: elämästä hullaantunut <3

Halauksen voima

Oletko koskaan miettinyt, mitä halaus sinulle merkitsee? Onko se luontevaa, outoa vai peräti kiusallista? Halaus on siitä erikoinen asia, että joidenkin kanssa se kuuluu asiaan ja toisten kanssa se vaan jää tekemättä. Se on siis yhtä aikaa voimaannuttava, läheinen ja erikoinenkin asia. Mutta entäs ne puiden halaajat, mitäs sakkia ne ovat? Ovatko ne sekopäitä vai niitä, jotka ovat löytäneet kosmisen yhteyden luontoon? Kesken vakavamielisen lenkin päätin kokeilla. Yhteys luontoon jäi ohueksi, mutta itselleen nauraminen sen sijaan tuntui ihan mukavalta :)

Että ehkäpä jätän nuo halaukset ja muut hellyydenosoitukset jatkossakin kaksi- ja nelijalkaisille. Vaikka eräillä on tapana purasta, aina kuin mahdollista. Onneksi sentään kameraan tallentui onnistunut otos. 

Halauksin,

Virpi

Energian lähteillä

Aina ja joka kerta huomaan olevani viikonlopun tarpeessa, kun päästään perjantaihin. Toissayön valvomismurehtimisjännittäminen alkoi painaa lounaan jälkeen ja paras työteho alkoi hiipua. Kalenterini oli työpäivän jälkeen tyhjää täynnä ja mietin muutamaan otteeseen, miten sen saisi täytettyä. Halusin jotain actionia, mutta samanaikaisesti tunnistin oman rajallisuuteni. Silloin paras ratkaisu, jonka tiedän on suunnata joogasalille. Hot joogassa on jotain erityistä: lämpöä, liikettä, rauhoittumista, fyysisyyttä, lempeyttä ja läsnäoloa. 

Puolentoista tunnin jälkeen haisin pahalta, näytin hurjalta (ripsivärit kasvoilla) ja voin hyvin. Työ tuntui kovin kaukaiselta ja energia virtasi taas suonissani. Päälle viikkosiivous, jonka aloitus tosin tuntui tuskalliselta, mutta se lopputulos...aah sielu lepää taas. Kylläpä kelpaa köllötellä sohvalla, siemailla teetä ja sympatiaa, miettiä innostavia ideoita ja heitellä niitä muille samanhenkisille. Olen selvästi energian lähteillä <3

Itselleni on tärkeää keskittyä niihin asioihin, joista saan virtaa. On se sitten kynsien lakkaus, joogatunti, päiväunet, hikilenkki tai mitä milloinkin. Toisaalta olisi turhaa keskittyä niihin asioihin, mitkä väsyttäisivät entisestään ja pistäisivät mielen matalaksi. Varsin moni vaan tuntuu toimivan itselleen haitallisella tavalla ja suistaa itsensä huomaamattaan negatiivisuuden kierteeseen. Mistä sinä saat virtaa? Kuinka usein tai harvoin tankkaat itseäsi? Mitä sinulla pitäisi olla enemmän tai vähemmän, että voisit paremmin? Sen sijaan, että miettisi aina, mitä ei ole, kannattaakin pohtia, mitä minä voin tehdä...koska sä voit ja koska mä voin.

#koskamävoin

-Virpi

Valmentajan normipäivä

Eräs kollegani houkutteli minua eilen Snapchatin käyttäjäksi, jossa voisin esitellä, millaista valmentajan arki on. Ensireaktioni oli ehdoton ei, ei enää yhtään enempää somea. Hetken päästä vastasinkin jo ehkä ja aloin miettiä, mitähän sitä omasta työstään kertoisi. Tänä aamuna ajattelin, että otan paljon kuvia päivästäni, jotta voisin kertoa millaisia päiväni ovat tai ainakin yksi niistä. Saldo on huikea, peräti yksi kuva ja sekin on otettu kotona juuri ennen töihin lähtöä. Mutta siitä se aina lähtee eli päivän fiilikseen sopivat vaatteet päälle ja sitten menoksi. Olen muuten ajatellut pitää tänäsyksynä paljon mekkoja ja kopistella korkoja.

Kiirehdin rautatieasemalle ennen seiskaa ja siitä näppärästi Vallilaa kohti. Matka sujui ravintolavaunussa kahvitellen, jokseenkin mukavaa matkantekoa siis. Juttelin erään kollegani kanssa niitä näitä ja jossain vaiheessa saimme konduktöörin seuraamme. Siinä tulikin kattava luento konnarin arjesta ja Mika keräsi meidän rispektit. Mitä ne sanoo huonosta palvelusta? Itse pidän VR:n työntekijöiden palvelualttiudesta todella paljon ja harmittaa millaisen yt-myllytyksen alla he ovat.

Toimistolle päästyäni valmistelin neuvotteluhuoneen päivän valmennusta varten valmiiksi. Edessä olikin jännä päivä, sillä kahdeksan kollegaani tulivat pitämääni kirjallisen viestinnän kenraaliharjoituskoulutukseen. Valmistelu oli jäänyt hieman kesken, joten olin vatvonut asioita puolet yöstä unieni kustannuksella. Vaikka vuosia on takana ja kokemusta piisaa niin pieni jännitys iskee aina välillä. Mutta se on vain hyvä, sillä pieni stressinpoikanen kainalossa tekee lopputuloksesta toimivan.

Päivä oli onnistunut ja sain muilta valmentajilta kullanarvoisia neuvoja sekä vahvistusta tekemiseeni. Palautteiden ja omien havaintojeni pohjalta teen vielä pieniä muutoksia, sitten lähdetään maailmalle eli sen oikean yleisön eteen. Se, että niin moni käytti aikaansa minun hyväkseni, teki todellisen vaikutuksen. Voisimmepa auttaa tällä tavoin toisiamme useammin, yhteistyössä on voimaa! Pitääpä muuten itsekin osallistua muiden vetoihin, jotta voin oppia ja antaa palautetta.

Ehdittiin myös vähän vaihtaa kuulumisia puolin ja toisin, ennen kuin lähdettiin kotimatkalle, kukin eri paikkakunnille. Asemalta nappasin eväsleivän ja palkitsin itseni chai latella, että sellaisia paheita. Päässä vaan humisi, kun kävelin laiturille eli ihan tehnyt olo kaiken kaikkiaan. Vajaa tunti junailua ja takaisin Lahdessa. Ei ehkä ihan normipäivä, sillä me valmentajat emme valmenna joka päivä...onneksi, koska kunto ei kestäisi. Koulutuksiin ja valmennuksiin menee arviolta 1/5 työajasta. Loppuaika koostuu valmistautumisesta, materiaalin työstöstä, erilaisiin projekteihin osallistumisesta, sähköpostin lukemisesta/lähettämisestä, sparrailusta, uuden oppimisesta jne. Mitä huominen taas tuo tullessaan, niin jotain ihan muuta. Kliseen mukaan työssäni jokainen päivä on erilainen.

-Virpi

NLP: Kaiken käyttäytymisen takana on myönteinen tarkoitus

Viime päivinä on tuntunut siltä, että ilmassa on valtavasti negaatioita. Tuntuu, ettei mitään asioita osata ottaa kevyesti, herne työnnetään takaraivoon pienestäkin asiasta, valitusta on kaikkialla ja teemme kärpäsestä härkäsen. Mun korviin sattuu kuunnella ja haluaisin pysytellä omassa kuplassani, olla kaukana pahasta maailmasta. Paikoin on vaikea pitää fiilistä yllä ja olla positiivinen kaikkien tapahtumien keskipisteessä. 

Pohdin erään kollegani kanssa, miten moni onkaan ajautunut negatiiviseen kierteeseen. Miksi on ok pilata kaverinkin päivä ja loukkaantua jos joku yrittää pitää fiilistä yllä. Miksi pahaa oloa oksennetaan kaikkialla? Ja miten raskasta tuollainen elämä mahtaakaan olla? Yksissä tuumin päätimme jatkaa taistelua positiivisuuden puolesta ja jatkaa valitsemallamme tiellä. Kiitos Jarille mukavasta juttutuokiosta.

Kotiin päästyäni pohdin yhtä NLP:n perusajatusta tämän aiheen tiimoilta. Sen mukaan, kaiken käyttäytymisen takana on myönteinen tarkoitus. Eli kaikella tällä vellovalla pahoinvoinnillakin on tarkoituksensa ja vielä hyvä sellainen. Mahtaisi muuten pessimisti polttaa päreensä, jos toteaisi, että "Voi rakas, tuon sinunkin kiukuttelun tarkoitus on positiivinen". Nähtäisiinpä sekin päivä, kun pessimisti pettyy :)

Tavallaan kamppailen tuota ajatusta vastaan, koska voiko paha ollakin hyvä? Kiukuttelun tarkoitus on helpottaa kiukuttelijan oloa, mutta harvoinhan se onnistuu. Kollegan moittimisella harmittelemme sitä, ettei asiat hoidu tai pelkäämme totuuden unohtuvan, mutta asioiden korjaamisen sijaan puhumme selän takana pahaa. Väkivaltaankin voi turvautua suojellakseen itseään, mutta liian usein siihen turvaudutaan syyttä. Ymmärrän sen hyvän tarkoituksen näin, mutten silti halua täysin ostaa selitystä.

Jos minä saisin päättää pitäisi valituksellakin olla rajansa. Lyhyen urputuksen jälkeen pitäisi kertoa parannusehdotus ja keskittyä asioiden korjaamiseen. Niin ja maailmassa pitäisi olla enemmän kissakuvia, sillä niitä katsoessa ei voi olla pahalla tuulella. Olen onnekas, koska kotonani asuu tuo kuvan herra keimailja ja meillä vietetään kissanpäiviä joka ikinen päivä.

Mitä osaaminen on?

Sain tänään vuoden neljännen diplomini, että onhan näitä tänä vuonna sadellut. Yhden mukaan olin visionääri, toisen perusteella prinsessa ja kolmannessa DiSC-valmentaja. Tämä viimeisin taas on palvelumuotoilun ambassador-koulutuksesta. Tuijotin paperia hieman epäuskoisena, sillä luennoista ja harjoitusprojektista huolimatta tunsin olevani kaikkea muuta kuin osaava. Olin ennemmin huolissani siitä, millaisia urotöitä minulta nyt odotettaisiin. Eihän kukaan vaan erehdy luulemaan, että voisin auttaa palvelumuotoilun saralla, eihän?

The diplomi

On totta, että diplomi ei takaa osaamista, mutta ei takaa pelkokaan. Kollegani kanssa käydyn keskustelun jälkeen aloin miettiä, kuinka voisin hyödyntää oppiani, koska tietenkin voin. Kotiin päästyäni ideat alkoivat pyöriä päässäni ja mietin jo, keneltä voisin kysyä apua. En ehkä ole penaalin terävin kynä tällä saralla, mutta en myöskään tylsin ja tekemällähän sitä oppii. Jos on idea, johon uskoo ja päämäärä, jota kohti haluaa, on vain toimittava. Silloin on turha pelätä osaamattomuuttaan vaan lähteä rohkeasti eteenpäin.

Kuljetko tiellä vai tien vieressä?

Kuinka monta 5-vuotiasta olet tavannut, jotka eivät osaa laulaa? Jokainen lapsi on mielestään hyvä ellei erinomainen tai peräti maailman paras. Tämä on sitä aidosti, ilman minkäänlaista ylemmyydentunnetta tai pelkoja tulevasta. Mutta kuinka monta aikuista tiedät, jotka uskaltavat laulaa muiden kuullen, saatikka pitävät itseään hyvinä? Minne se erinomaisuus katoaa vuosien varrella? Tämä on yksi niistä asioista, joita kadehdin lapsissa. Nyt joudun kaivamaan esiin lapsellisen uskoni palvelumuotoiluun, koska se on oikeasti kova juttu, ja testaamaan taitojani. Jos joku ei usko minuun, sen on parasta olla joku muu kuin minä.

Kahvi sen kertoi heti aamusta, tänään oli ihana päivä <3

Mitä haluan sanoa sinulle (ja itselleni) on se, että ole ylpeä kaikesta, mitä osaat. Olet maailman paras sinä, jonka CV:stä saisi pitkän kuin nälkävuoden. Maailma on täynnä rajoituksia, mutta pidä huoli, että et rakenna ympärillesi aitoja, joiden yli ei pääse. Ja jos joku yrittää estää sinua, varmista löytyykö aidasta ovi tai pystyisitkö ryömimään sen alitse. Jokaiseen ongelmaan löytyy ratkaisu ja sinä päätät miten helpolla itsesi päästät.

-Virpi

Jos juhlitaan niin juhlitaan kunnolla!

Yksi meidän firman hyvistä puolista on se, että pari kertaa vuodessa unohdetaan duunit ja pistetään kunnon pirskeet pystyyn. Lauantaina yli sata lahtelaista juhli jo perinteeksi muodostuneita sikabileitä. Nimi tulee siitä, että tarjolla on kokonainen sika. Varsin moni on ottanut tavaksi pukeutua teeman mukaan ja niin mekin. Jotta ilta olisi onnistunut keräännyimme hyvissä ajoin syömään ja sonnustautumaan asiaan kuuluviin vaatteisiin.

Juhlien teemana oli turistilento ja me olimme alttarilta karanneita morsiamia, jotka lähtivät häämatkalle. Asuissa oli ironiaa, sillä kukaan meistä ei ole naimisissa ja pitäähän sitä kerran elämässä päästä morsianlookiin. Tämä ei tosin ollut sellainen päivä prinsessana hetki, mutta sitäkin hauskempi. Puvut löytyivät Punaisen Ristin kirpputorilta erittäin kohtuulliseen 10 euron kappalehintaan. Ajatella, että joillekin ne ovat olleet unelmien täyttymys, joissa on asteltu suurin tuntein alttarille. Vaikkei häät ole oma unelmani, niin kaikesta huolimatta uskon rakkauteen eli pukeutumisella ei myöskään haluttu alentaa avioliittoa instituuttina.

Välillä on kiva juhlia kunnolla, välittämättä seurauksista ja murehtimatta seuraavaa päivää. Ja niinhän me sitten tehtiin! Pari päivää piti keräillä energiaa, mutta satunnaisesti on hyvä nollata. Tai siis jokainen toki juhlii tyylillään, mutta tärkeintä on irrottautua normaalista, nauraa itselleen ja pitää hauskaa koko rahalla. Pikku vinkkinä voin sanoa, että jääkaappiin kannattaa varata astetta tuhdimmat aamupalatarvikkeet, koska niille voi olla tilausta seuraavana aamuna :)

Mutta nyt on hyvä huudella heipat kesälle ja kesäisille juhlille. Lokakuu lähestyy ja voi laskeutua pikkuhiljaa syksymoodiin. Kynttilät tulille, käperrytään shaalin alle ja nautitaan pimenevistä illoista. Omalta osaltani juhlat ovat hetkeksi juhlittu ja rauhoitun aloilleni.

-Virpi

Työkirjan viitoittamalla tiellä

Olen jo pitkään pohtinut työtä ja tapaani tehdä. Luonteeni on sellainen, että haluan tehdä täysillä, kilpailen luonnostaan ja menen rohkeasti uusiin paikkoihin. Turhan usein siitä on seurannut liiallista stressiä, hampaidenkiristelyä ja muuta ei niin mukavaa. Pohdiskelun ja kirjojen myötä yritän jatkuvasti muuttaa opittua, tehdä asioita rennommin, mutta kuitenkin laadusta tinkimättä. Tällä hetkellä kaivelen ideoita työkirjasta, jota voi muuten suositella kaikille asiantuntijatehtävissä työskenteleville.

Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion teos kyseenalaistaa totuttuja tapoja. Se kehottaa mm. lähtemään pois työpaikalta, juhlimaan saavutettuja tuloksia ja luottamaan tiedostamattoman mielen voimaan. Uskomuksemme siitä, millaista työn pitää olla ja kuinka sitä tulee tehdä istuvat syvässä. Vannomme tiukkojen työpäivien nimeen, kovaan puurtamiseen ja kiireeseen, vaikkakin varsin usein vähemmän onkin enemmän. Multitaskaus ei ole oikeasti mahdollista vaan kääntyy tekijäänsä vastaan ja kiireelle pitää määrittää rajat eikä antaa sen haukata liian isoa palaa. Asiat on tehtävä yksi kerrallaan ja pieni irtiotto työpisteestä voikin järjestää puuttuvat palaset paikoilleen tehokkaammin, kuin pään hakkaus seinään.

Täällä blogin puolella olen vannonut vakavuudesta luopumisen puolesta ja haikaillut rentouden säilyttämisestä. Arki on osoittanut, että se ei ole aina kovin helppoa, mutta toivoa on. Vaikka työn imu on käsinkosketeltavissa, olen pystynyt säilyttämään hyvän fiiliksen. Arki ei tunnu liiallisesta suorittamiselta, huomaan oivaltavani jatkuvasti uusia asioita ja pysyttelen useammin ratkaisuissa ongelmien sijaan. Joskus on hyvä märehtiä hetki, mutta sitten on riuhtaistava itsensä takaisin oikeille raiteille eikä jatkaa sivuteillä.

Luin eräänä päivänä artikkelin, jossa kerrottiin, kuinka stressi voi tarttua. En ollut ikinä ajatellut sitä noin, mutta niinhän se taitaa varsin usein olla. Työyhteisössä stressi voi levitä samanlaisena hyökyaaltona kuin flunssakin. Ikävästi joudun myöntämään, että varsin usein minäkin olen ollut se syöpäpesäke, joka on sykkinyt huonoa energiaa ympäristöönsä. Mutta ehkäpä olen oppinut läksyni ja saanut kelkan pysyvästi käännettyä. Sitkeällä työllä myös rentous, uudistettu ajattelumalli ja erilaiset tavat voivat levitä.

Elämässä on aina asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mutta sen miten niihin suhtautuu voi aina valita. Huumori ja itselleen nauraminen auttavat aina, maailmaa pitäisi katsella lapsen silmin, jotta näkisi sen kauneuden. Olen leikittänyt viime aikoina sisäistä lastani. Eilen vein sen keinumaan, nauroin itselleni melkein katkeamispisteeseen asti ja hyppelin rannassa olleiden puupölkkyjen päällä. Pienikin hassuttelu keventää tunnelmaa, kaikkea ei tarvitse tehdä isosti.

Rentouttavaa viikonloppua,

Virpi

Teetä ja sympatiaa

Pimenevissä ilmoista ja syksyn viileydessä on paljon hyvääkin. Tulee kummasti kutsuttua ystäviä luokse ja järjestettyä pienimuotoisia kissanristiäisiä mielen piristykseksi. Porukalla on kiva hörpätä kupponen kuumaa sekä tarjoilla sympatiaa puolin ja toisin. Tiistaina pöytään katettiin herkkuja Ensitreffit alttarilla -ohjelman kunniaksi. Juhlimme häitä teen, lihapiirakan ja pannukakun muodossa, aikamoista myötäelämistä, eikö?

Ensitreffit alttarilla kisastudio

Olen virallisesti kahviaddikti, mutta syksyllä teekin alkaa maistua. Se lämmittää ihanasti ja valikoimat ovat nykyisin päätä huumaavia. Täydensin varastojani piipahtamalla Punnitse ja säästä -kaupassa, perusliptoneihin en koske kuin pakon edessä. Mielestäni ne pitäisi kieltää, eikä niitä saisi kutsua teeksi lainkaan, laatua kiitos! Nuo kuvassakin näkyvät Pukka-teet ovat ihania ja pelkästään kauniit pakkaukset toimivat piristysruiskeena. En muuten muista, milloin viimeksi olisin kokkaillut pannukakkua. Kylkeen hilloa ja kermaa niin avot, kyllä muuten kelpaa. Ainoa ongelma on se määrä, sillä pellillistä varten saisi olla enemmän suita ruokittavana. 

Maistuis varmaan sullekin :)

-Virpi

PS: Avantouintihankkeeni muuten etenee. Nyt odottelen laskua ja sitten saankin avaimen. Julistan taistelun kaiken maailman flunssapöpöjä vastaan alkaneeksi!

Hyvä mekkopäivä x 2

Jos seuraa uutisointia kovin tiiviisti tulee helposti huonolle tuulelle. Tuntuu siltä, että kenelläkään ei mene hyvin ja tulevaisuuden näkymät ovat synkät. Valloillaan on myös omituinen tuomitsemisen ilmapiiri ja suvaitsevaisuus tuntuu olevan katkolla. Niinpä olen vältellyt realismia ja keskittynyt johonkin ihan muuhun. En nimittäin tiedä yhtään asiaa, mikä paranisi synkistelyllä ja murehtimisella. Tai no pahan olon määrää on helppo kasvattaa, jos se on jonkun tavoitteena...toivottavasti ei.

Sen sijaan olen viettänyt pari hyvää mekkopäivää. Laita siis päällesi mekko, laittaudu nätiksi, maalaa huulet punaisiksi ja löydä jokaisesta asiasta jotain hyvää. Näin olen toiminut jo parina päivänä ja hyvin on toiminut. Asiaa auttaa a) uusi mekko, vaikka vanhakin käy b) samanhenkinen seura. Sitä en nyt tiedä, miten hyvin mekkopäivä toimii miehillä, luulisin sen herättävän hilpeyttä lähipiirissä ja nauru on aina hyvästä. Jos joku intoutuu testaamaan niin please kerro, miten meni :)

Omassa työssäni parasta onkin ihmiset. Totesin sen eilen ääneen, kun pääsin tutustumaan muutamaan uuteen kollegaani. Vaikka minä toimin valmentajan roolissa koin oppivani heiltä vähintään yhtä paljon kuin he minulta...ellen jopa enemmän. Porukka oli pieni, mutta tuli sellainen tunne, että paikalle olivat tulleet juuri ne, joiden siellä pitikin olla. Sain hyvistä keskusteluista valtavasti virtaa ja sitähän ei ole koskaan liikaa.

Tällaisina hetkinä on hyvä muistaa, että parhaat asiat ovat yleensä pieniä, sellaisia hyviä hetkiä harmaata arkea värittämässä. Niitä kannattaa myös vaalia ja muistaa kiittää elämää jokaisesta. Ja mikä parasta valta on sinulla, voit itse päättää kuinka värikylläisessä maailmassa elät. Mitä milloinkin ajattelet ja miten otat asiat vastaan. Etsitkö mielummin ongelmia vai ratkaisuja? Pelkääkö virheitä vai opitko tekemästäsi? Ajattele, mikä valta ja mahtavat vaikutusmahdollisuudet!

Vietä sinäkin mekkopäivä äläkä liikaa murehdi huomista. Asioilla on kuitenkin tapana järjestyä, ennemmin tai myöhemmin.

-Virpi

Leikitään vähän

Milloin olet viimeksi leikkinyt? Siis ihan oikeasti kaivanut sen sisäisen lapsesi esiin ja tehnyt jotain aikuisille sopimatonta tai ei-tyypillistä. Miksi leikkimistä pidetään ylipäätänsä lasten etuoikeutena? Minä leikin eilen ja huomasin kuinka kivaa se on. Suosittelen muillekin ja hei kaikkiin leikkeihin ei tarvitse eikä pidäkään ottaa lapsia leikkikavereiksi.

Kärsin eilen hillittömästä päänsärystä. Kun olin kärsinyt jomotuksesta useamman tunnin ja imaissut kahvit sekä lounaan koneella nököttäen pidin välitunnin. Kesken etäpäivän hönkäsin ulos puoleksi tunniksi, sehän on aivan se ja sama pidänkö taukoni sisällä vai ulkona. Alussa kävelin säädyllisesti ja aikuismaisesti, mutta yhtäkkiä huomasin hyppiväni kiveltä toiselle. Pari kertaa tasapainoilin yhdellä jalalla, kallistin itseni vaakatasoon ja levitin kädet siiviksi. Sitten aloin liikkua etenemällä kivien, kantojen tai juurien päältä, aivan kuin lapsena. Oletko itse leikkinyt tätä kivi-kanto-juuret -leikkiä?

Puolen tunnin leikkihetki ja raitis ilma tekivät ihmeitä. Hillitön jomotus tosin jatkui, mutta piristyin kummasti. Eikä haitannut yhtään, vaikka yksittäinen koiranulkoiluttaja katsoi kieroon. Saattaa olla, että palaan pian lähimetsääni leikkimään, koska se oli niin kivaa. Elämä on liian usein vakavaa, että sen kustannuksella pitäisikin leikitellä. Tämä on muutenkin juuri se aika, jolloin jokaisen pitäisi mennä metsään tai ainakin puistoon. Syksy on siinä mielessä mahtava keksintö, että luonto värjää maisemat uusiksi. 

-Virpi

Katse kynsiin

Kirjoitellaanpas vaihteeksi jostain ihan muusta, ettei elämä mene pelkäksi NLP:ksi. Jostain kumman syystä syksy on innostanut minut lakkaamaan kynsiä. On tullut haalittua useampi lakkapullo (ehkä jo liikaakin) ja olohuoneen pöytää koristaa jo melkoinen värisuora. Siinä ne ovat kätevästi saatavilla ja pysyvät vahvasti mielessä. 

Kynsissä on se hyvä ja huono puoli, että ne ovat jatkuvasti omien silmien ulottuvilla. Jos ne on purtu ja kynsinauhat kaluttu verille muistuu asia pakostikin mieleen ihan yhtenään. Aina, kun saavutan tietyn stressipisteen onnistun ihan huomaamattani repimään jokaisen kynnen riekaleiksi ja sitten tykyttää ja pakottaa yölläkin. Jälleen hyvä syy pysyä rentona kiireessäkin. Vastaavasti lakatut kynnet ovat pieni väripilkku ja toimivat piristysruiskeena pitkin päivää. Toisaalta ne näkyvät myös muille ja antavat huolitellun (tai kulahtaneen) vaikutelman. Jos multa kysytään niin ei ole liian pientä keinoa pitää itsensä pirteänä syksyn kiristäessä otettaan.

Tämän naisen logiikkaa hivelevän idean lisäksi olen alkanut vitamiinitankkauksen ja ruokaan on sujahtanut reilusti chiliä sekä valkosipulia. Olen myös vahvasti harkinnut avantouinnin aloittamista, mutta toistaiseksi ajatus ei ole edennyt Googlea pidemmälle. Tiedän siis kenen pitäisi olla yhteydessä, jotta saisin avaimen läheiseen avantouimareiden pukuhuoneeseen. Nyt on siis kaikki oljenkorret käytössä, jotta vältyn flunssapöpöiltä ja säteilen energiaa silloinkin, kun ulkona on pilkkopimeää ja sataa kyllästymiseen asti vettä.

Mitä keinoja sinulla on käytössä? Muista, että sodassa, rakkaudessa ja syyspimeydessä on kaikki keinot sallittu <3

-Virpi