Työkirjan viitoittamalla tiellä

Olen jo pitkään pohtinut työtä ja tapaani tehdä. Luonteeni on sellainen, että haluan tehdä täysillä, kilpailen luonnostaan ja menen rohkeasti uusiin paikkoihin. Turhan usein siitä on seurannut liiallista stressiä, hampaidenkiristelyä ja muuta ei niin mukavaa. Pohdiskelun ja kirjojen myötä yritän jatkuvasti muuttaa opittua, tehdä asioita rennommin, mutta kuitenkin laadusta tinkimättä. Tällä hetkellä kaivelen ideoita työkirjasta, jota voi muuten suositella kaikille asiantuntijatehtävissä työskenteleville.

Saku Tuomisen ja Pekka Pohjakallion teos kyseenalaistaa totuttuja tapoja. Se kehottaa mm. lähtemään pois työpaikalta, juhlimaan saavutettuja tuloksia ja luottamaan tiedostamattoman mielen voimaan. Uskomuksemme siitä, millaista työn pitää olla ja kuinka sitä tulee tehdä istuvat syvässä. Vannomme tiukkojen työpäivien nimeen, kovaan puurtamiseen ja kiireeseen, vaikkakin varsin usein vähemmän onkin enemmän. Multitaskaus ei ole oikeasti mahdollista vaan kääntyy tekijäänsä vastaan ja kiireelle pitää määrittää rajat eikä antaa sen haukata liian isoa palaa. Asiat on tehtävä yksi kerrallaan ja pieni irtiotto työpisteestä voikin järjestää puuttuvat palaset paikoilleen tehokkaammin, kuin pään hakkaus seinään.

Täällä blogin puolella olen vannonut vakavuudesta luopumisen puolesta ja haikaillut rentouden säilyttämisestä. Arki on osoittanut, että se ei ole aina kovin helppoa, mutta toivoa on. Vaikka työn imu on käsinkosketeltavissa, olen pystynyt säilyttämään hyvän fiiliksen. Arki ei tunnu liiallisesta suorittamiselta, huomaan oivaltavani jatkuvasti uusia asioita ja pysyttelen useammin ratkaisuissa ongelmien sijaan. Joskus on hyvä märehtiä hetki, mutta sitten on riuhtaistava itsensä takaisin oikeille raiteille eikä jatkaa sivuteillä.

Luin eräänä päivänä artikkelin, jossa kerrottiin, kuinka stressi voi tarttua. En ollut ikinä ajatellut sitä noin, mutta niinhän se taitaa varsin usein olla. Työyhteisössä stressi voi levitä samanlaisena hyökyaaltona kuin flunssakin. Ikävästi joudun myöntämään, että varsin usein minäkin olen ollut se syöpäpesäke, joka on sykkinyt huonoa energiaa ympäristöönsä. Mutta ehkäpä olen oppinut läksyni ja saanut kelkan pysyvästi käännettyä. Sitkeällä työllä myös rentous, uudistettu ajattelumalli ja erilaiset tavat voivat levitä.

Elämässä on aina asioita, joihin ei voi vaikuttaa, mutta sen miten niihin suhtautuu voi aina valita. Huumori ja itselleen nauraminen auttavat aina, maailmaa pitäisi katsella lapsen silmin, jotta näkisi sen kauneuden. Olen leikittänyt viime aikoina sisäistä lastani. Eilen vein sen keinumaan, nauroin itselleni melkein katkeamispisteeseen asti ja hyppelin rannassa olleiden puupölkkyjen päällä. Pienikin hassuttelu keventää tunnelmaa, kaikkea ei tarvitse tehdä isosti.

Rentouttavaa viikonloppua,

Virpi