Aikuisten värityskirja

Tämän syksyn kuumin hitti taitavat olla aikuisten värityskirjat. Bongasin ensimmäiset alkukesästä ja ajattelin, etten ikinä haksahtaisi moiseen. Mielessäni tuhisin, että kaikken maailman hullutuksia sitä pitääkin keksiä. Noh muutaman kuukauden kuluttua marssin päämäärätietoisesti kirjakauppaan ostoksille. Olin aiemmin hankkinut pari värityskirjaa äidille synttärilahjaksi ja saanut myytyä idean muutamalle ystävälleni sekä sisarelleni...epidemia leviää.

Tänään otin värityskirjani esille, kun aloittelin aamukahvin nauttimista. Siinä sitä sitten vierähtikin muutama tunti sujuvasti. Voi kuinka nautinkaan, kun mietin parhaita värivalintoja, pääsin tekemään pikkutarkkaa työtä ja näin käteni jäljet välittömäksi. Siinä samalla aloin haaveilla maalausharrastuksen herättelyä talviteloilta. Yläasteella ja lukiossa maalasin jatkuvasti, mutta aikuisena olen kadottanut luovuuteni. Se on siirtynyt sisustamiseen ja vaatehulluuteen. Harmillista, sillä selvästikin nautin taiteesta, mitä värittäminen ei nyt ihan taida edes olla, mutta jotain sinnepäin.

Syy miksi värittämisestä on tullut hitti on se, että sen ansiosta kiire on helppo karistaa hartioilta. Sitä pidetään rentouttavana, stressiä poistavana ja läsnäoloa lisäävänä. Jos se tuo edes hitusen jotain noista niin kyllähän se kannattaa. Silloin on turha miettiä, onko värittäminen tyhmää, trendikästä tai hörhöilyä. Silloin on vaan laitettava kynät sauhuamaan.

Ensimmäinen aukeama alkaa olla lähellä maalia, olen siis ollut huipputehokas. Olen harmitellut jokaista viivan ylitystä ja tehnyt oikeita värivalintoja. Seuraavaksi kokeilen tehdä väritykset väärin, aurinko saa olla vihreä, lehdet sinisiä, puun runko keltainen, ruohikko oranssi ja sitä rajaa. Saatan jopa heittäytyä täysin radikaaliksi ja viis veisaan ääriviivoista. Tai ehkäpä se olisi liikaa, edetään pienin askelin, sillä värittämällä voi vain ihmetellä, miten oma luonne ohjailee meitä yhdessä jos toisessakin asiassa.

-Virpi

PS: Vinkkinä voin sanoa, että hanki hyvät kynät, omani ovat yläasteajoilta ja laadukas terotin. Kirjoja on laidasta lautaan eli jokaiselle löytyy mieleinen eli eiku shoppailemaan! Omani löytyi muuten Suomalaisesta kirjakaupasta.

Viikonloppunautiskelua

Viikonloppu on varmaankin maailman paras keksintö. Koska olen kärsinyt kokovartalokoomasta läpi viikon raivasin kalenterini tyhjäksi. Alun perin olin haaveillut golfkierroksesta, drive in elokuvaillasta, uuden joogastudion tutustumistunneista ja ties mistä, roskiin joutuivat kaikki action planit. Ja tässä kohdassa voin todeta, että se oli erittäin fiksu veto.

Aurinkoinen aamupala

Lauantai käynnistyi pitkällä aamukahvittelulla, ei kai viikonloppua kannata muilla keinoin aloittaakaan? Sitten paikkojen järjestelyä, vaatekaapin inventaario ja kunnon siivous. Siitä tietää, että on vanha tai ainakin aikuinen, kun viikkosiivous tekee onnelliseksi. Naureskelin itselleni, kun huomasin voimavarojeni kohentuvan sitä mukaa, kun paikat alkoivat kiiltää. Siisti koti, pois taiotut vaatekasat ja raikkaus tekevät mielelle hyvää. Sotkun keskellä on vaikea rauhoittua, rentoutumisesta nyt puhumattakaan eli halpa vinkki itsensä piristämiseksi, saa kopioida.

Koska ulkona oli ehkäpä viimeinen kesäinen päivä jatkoin viikonloppunautiskelua suuntaamalla fillarin kohti keskustaan. Kiertelin kaupoissa ja ihailin syysmuotia, jotenkin se vaan tekee iloiseksi vaikken hankkinut yhden yhtä vaatetta. Pysähdyin kiireettömästi syömään ja vaikka ilmassa oli pieni ripaus syksyä sekä viileyttä istahdin terassille. Oli ihanaa istua ja katsella kaupungin vilinää. Muilla oli kiire minulla ei, minä vain nautin hetkestä ja kiittelin elämää, ei se nyt kovin huonoille teille ole johtanut.

Sehän on Rosson pizla ja Lahden kylän raitti

Tasan kahden kuukauden päästä olemme ystäväni kanssa New Yorkissa. Yksi matkan parhaista puolista onkin sen odottaminen. Siksi lauantai-ilta oli omistettu matkasuunnitelmien teolle. Itse asiassa alustava suunnitelma mitä minäkin päivänä tehdään oli nopeasti tehty. Broadway musikaaliksi valittiin yksissätuumin Aladin, koska Disney toimii aina ja sadut ovat ihania. Pakollinen museovalintakin on valmis ja extrana päätettiin hankkia liput NBA matsiin. Siitä tulee unohtumaton reissu ja lasken melkein päiviä! 

Kun suunnitelmat oli tehty keskityttiin hyvään ruokaan ja maailman parantamiseen. Ystävien kanssa syöminen on vaan parasta! Olen hieman suunnitellut sushi- ja tapasiltojen järjestämistä, sillä tykkään myös näpertää keittiössä, kun joku tulee syömään. Pitäisi varmaan kaivaa kalenteri esiin ja laittaa illalliskutsuja eteenpäin.

Suunnittelu- ja maailmanparannusdinneri plan b:n kera

Sunnuntaina jatkoin samoilla linjoilla ja aamun hidasteluiden jälkeen suunnattiin siskon kanssa meidän landelle. Suuntasin intoa pursuen sienimetsälle, mutta saalis oli surkea. Sen sijaan sain seuraa lukuisista horvikärpäsistä ja mietin, mitä maailmankaikkeus olisi menettänyt jos tuo iljettävä otus olisi jäänyt keksimättä.  En usko, että kovinkaan paljon, mutta saatan olla väärässä. Sienisadon olemattomuudesta huolimatta metsäreissu tuli tarpeeseen. Sisäinen landepaukkuni nauttii hiljaisuudesta, luonnon mykistävästä kauneudesta ja pysähtymisestä. Tavallaan olin joogatunnilla, vaikken joogasalille päässytkään.

Siis whaat missä kaikki sienet on?

Sisko taas ahkeroi keittiössä ja päästiin koko perheen voimin ruokapöytään. Listalla oli kesäkurpistalasagnea, avokadopastaa ja salaattia, erittäin herkullinen combo. Päälle vielä pannaria vaniljajätskin ja mustikkahillon kera...nam! Sitten olikin hyvä oikaista sohvalle ja viettää tunti tajuttomana. On myös mahtavaa päästä seuraamaan, kuinka siskoni koiranpentu opettelee oikeaksi koiraksi ja nauttii maalaiselämästä. Ihmiset, jotka eivät pidä eläimistä ovat aika epäilyttäviä. 

Tämän kaiken jälkeen tuntuu siltä, että olen taas valmis uuteen viikkoon. Akut on ladattu eli huomenna uudella innolla duuneihin. Kannattaa välillä miettiä mihin aikansa käyttää. Vähemmän on enemmän vapaallakin ja tekemällä omia lempiasioita saa ihania hetkiä itselle tärkeiden ihmisten (ja eläinten) seurassa.

Sadonkorjuu kasvihuoneessa ala Harri ja Anna-Maija <3

Hidastamisen jalo taito

Viimeiset kolme päivää olen kulkenut pää sumussa. Yht'äkkiä väsymys otti minusta niskalenkkiotteen. Juuri silloin, kun nautin olostani niin töissä kuin vapaallakin. Mitään näkyvää syytä olotilaani ei ole, sillä töissä ei ole ollut mitään superrankaa, nukun kuin tukki ja kaikki on muutenkin hyvin. Työpäivän jälkeen hereillä oleminen on ollut kohtuuton vaatimus ja pelkkä ajatus treenisalille menemisestä vie loputkin voimat. Ei ole auttanut muu kuin hidastaa tahtia, nukkua päiväunia ja kerätä voimia, jotta jaksan sentään töissä. 

Oiskohan se tää reissunaisen elämä, joka vaatii pysähtymään?

Kolmen päivän aikana olen nukkunut neljät päiväunet. Kaikki normaalit kotityöt ovat pannassa, hoidan ne joskus tai jätän kokonaan tekemättä. Ruuanlaitto on ulkoistettu siskolle ja olen röyhkeästi marssinut valmiiseen pöytään jo kahdesti. Tämä on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin kauppojen valmisruuat. Ettei elämä menisi ihan ohitse olen ulkoiluttanut itseäni pahimman hoikan helpotettua kevyiden iltalenkkien muodosta, saisin varmaan muuten makuuhaavoja :)

Kyllä näissä maisemissa mieli lepää

Hidastamisen taito on tullut opittua kantapään kautta. Se ei ole silti helppoa ja moinen harmittaa. Eniten "miestä" syö treenaamattomuus, sillä hien pintaan saaminen on terapeuttista ja hyvää vastapainoa kaikelle muulle. Mutta minkäs teet, tämän myötä aion saada vireyteni takaisin, pysyä rentona ja jaksaa siitä kiireisestä kalenterista huolimatta. Taisin jokin aika sitten laatia jonkin sortin "Mitä haluan olla" listauksen, jos joku muistaa.

Maailma on niin kaunis - syksyä ilmassa

Juuri nyt on oltava itseä kohtaan armollinen, syiden etsiminen tai liiallinen murehtiminen ei auta lainkaan. Maksimipainojen ja suorittamisen sijaan tuntuu oikealta nauttia ihanasta syysmilmasta ja tehdä hidastelusta taidetta. Tänään pysähdyin läheiselle uimarannalle keinumaan ja voi kuinka rentouttavaa se olikaan. Tuskin kukaan voi olla allapäin, vihainen tai negatiivinen keinuessaan. Olisipa jokaisen työpaikan pihassa keinu, jonne voisi ulkoistaa itsensä ja hidastaa tahtia.

Milloin olet viimeksi keinunut? 

Viikonloppu tulee jälleen oikeaan aikaan kuin tilauksesta. Ja arvatkaapas mitä aion tehdä? No en sitten yhtään mitään, olen, hengailen ja olen vähän lisää. 

Aarrekartan johdattamalla tiellä

Noin puoli vuotta sitten askartelimme parin ystäväni kanssa aarrekartat. Hetken aikaa olin hyvin vakuuttunut omastani ja palasin siihen jatkuvasti. Uutuudenviehätyksen kadottua kartta unohtui vaatekaapin uumeniin. Viikkosiivouksen yhteydessä kaivoin sen esiin lauantaina ja katsoin sitä uusin silmin, yllättyen näkemästäni. Aarrekarttahan tehdään leikkaamalla lehdistä kuvia ja tekstejä, jotka liimataan kartongille. Omani syntyi yllättävän helposti, kuin itsestään. Olin lopputulokseen tyytyväinen ja uskoin sen johdattavat minua eteenpäin, oikeaan suuntaan.

Alku vuodesta en ymmärtänyt mitä tietyt kohdat tarkoittivat, nyt niiden merkitys on yllättäin itsestään selvää. Arviolta puolet kartan sisällöstä oli muuttunut todeksi mm. New Yorkin lennot on ostettu (nehän löytyivät yllättäen heti kartan valmistuttua) ja H-hetki koittaa päivälleen kahden kuukauden päästä. Osa taas näyttää vielä kovin kaukaisilta, mutta yksikään ei tunnu mahdottomalta. Olen ehkäpä alitajunnassani työstänyt listaamiani asioita ja kulkenut piirretämieni koordinaattien avulla eteenpäin.

Kartan valmistuttua luulin, ettei siinä ole tippaakaan työasioita. Oletin sen koskevan vain vapaa-aikaani, mutta eihän se niin mennyt. Se on antanut minulle rohkeutta tavoitella uusia ulottuvuuksia monessakin kohdassa. Olen toteuttanut unelmani saatuani kesällä DiSC kouluttajan sertifikaatin (eräänlainen persoonallisuustesti) ja tänään vedin ensimmäisen purkuvalmennuksen, vähän muuten jänskätti. Rakennan yhä syksyllä alkavaa valmennuskiertuetta, jossa astun uusille urille. Ja reilun viikon kuluttua aloitan pitkään harkitsemani NLP opinnot. Kuten sanottua toiveilla on tapana toteutua eli mieti, mitä elämältäsi toivot!

Tuntuu, että otan haasteita vastaan jopa tyhmän rohkeasti. Heikkoina hetkinä epäilys kalvaa mieltä ja mietin osaankohan, entä jos epäonnistun ja mitähän tästäkin tulee. Sitten unohdan moiset ja kannustan itseäni eteenpäin ja ihailen sitä intoa, millä jatkan eteenpäin. Siis ihan totta minä kannustan itseäni, en sorru vähättelyyn ja tykkään itsestäni. Oikeastaan odotan uteliaasti ja malttamattomana, mihin tie viekään. 

Avainsanat, jotka karttaani ovat eksyneet ja joihin viittaan ovat:

- Rohkeasti uuteen!

- Päätä mitä haluat tehdä

- Fiilistely sallittu

- "Muutos kannattaa"

- Voi hyvin

- NLP

Moni voi pitää aarrekarttaa hörhöilynä ja hei ihan vapaasti, olen ylpeästi hörhö. Ei kai sillä ole merkitystä, mikä on se keino, joka vie eteenpäin. Tärkeintä on kuitenkin se, että kuuntele sydäntään, tavoittelee unelmiaan ja nauttii siitä mitä tekee. Elämä on tässä ja nyt, joten otetaan siitä kaikki irti.

-Virpi

Tarina pinnan kiristymisestä

Juuri, kun viimeksi pohdin miten säilyttäisi rentouden ja hyväntuulisuuden aina ja kaikesta huolimatta törmäsin välittömästi ongelmiin. Torstaina raahasin itseni Vallilaan uutta myyntiryhmää kouluttamaan. Parin päivän tuotekoulutukset menevät tavallaan rutiinilla, mutta niissä on pistettävä itsensä likoon, sillä aikarajasta huolimatta pitäisi saada jengi oppimaan. Koko päivän takaraivossa takoi huoli aiheesta, sillä tykitin tietoa (liian) kovalla tahdilla, aikataulu kun on valmiiksi annettu.

Yksi osallistuja puuhaili varoitteluistani huolimatta kaikkea muuta, se keskittymisen vaikeus josta olen itsekin puhunut on yllättävän yleistä. Nuoruuden vimmalla hän uskoi olevansa valmis haasteisiin ja suhtautui asiaan välinpitämättömästi. Vaikka kuinka kamppailin vastaan huomasin ärsyyntyväni moisesta asenteesta. Sinänsä tyhmää, koska jokaisen on huomattava omat virheensä ja arki tulee ottamaan luulot pois heti ensi kättelyssä. Itse asiassa hän taisi ymmärtää asennevammansa päivän päätteeksi pidetyssä harjoituksessa, mutta ärtymys oli jo tarttunut minuun.

Jätskitauko

Taksiin pompatessani huomasin kuskin ärsyttävän minua. Jurppi, kun tavaroitani ei laitettu takakonttiin, vaikka mahtuivathan ne varsin hyvin takapenkillekin. Kiukutti, kun kuski soitteli omia puheluitaan, vaikken halunnut puhua hänen kanssaan sanaakaan. Eikä yhtään ollut kiva tuijotella tämän takaraivoa, jossa kiilsi hikinen kalju, jonka päälle oli kasvatettu hiuksia muka peittämään karuja faktoja. Ja niin edelleen kun jurppii niin jurppii.

Hotellin respassa raivoni pääsi valloilleen, kun siellä nyt sattui olemaan muitakin asiakkaita. Erikoista, ettei neiti Rantalalla ole omaa sisäänkäyntiä, eikö? Kiinalaiset turistit rynnivät innoissaan ja etuilivat tottuneesti, joka sai suomalaisen diivan raivon partaille, meillä kun tykätään jonottaa. Siinä vaiheeseesa, kun suomalainen 50+ lady rynni myöskin edelleni jouduin todella hillitsemään itseni, onneksi mulkoilin jäätävästi. Jos olisin avannut suuni olisin varmasti huutanut suoraa kurkkua. Ja miksi ihmeessä, minullahan ei ollut kiire minnekään.

Hotellielämää

Suuntasin välittömästi kaupungille, sillä halusin rauhoittaa mieleni. Valitsin ruokapaikaksi erään viihtyisän ravintolan, jossa on hyvät pihvit. Siinä hetkisen istuttuani ja viiniä nautittuani alkoi helpottaa. Tein yhteenvedon päivästä ja annoin itselleni puhtaat paperit koulutusosuudesta. Nopeasti suunnittelin myös seuraavaa päivää, mitä pitäisi muistaa, mitä korostaa ja missä järjestyksessä uudet asiat voisi esittää. Nautin mahdollisuudesta pysähtyä ja katselin ympärilläni pyöriviä ihmisiä. Hyvä ruoka teki tehtävänsä ja jatkoin rentoutumista pyörimällä kaupoissa. Ihastelin syysmuotia vaikka ulkona paitoihin aurinko ja intiaanikesä helli kansaa, mä vaan rakastan vaatteita.

Mutta ei se pinna niin helpolla löystynytkään, sen sain pian huomata. Hotellilla suuntasin saunomaan ja tovin lauteilla lojuttuani huomasin, että pyyhkeeni oli joutunut parin ruotsalaisen palvelijaksi. Jostain syystä en ilahtunut käytetystä pyyhkeestä, joka oli ystävällisesti jätetty myttyyn minua odottelemaan. Jouduin lataamaan kaiken energiani etten kajauttanut perkeleitä ilmoille. Vihaisesti nappasin sen ainoan puhtaan pyyhkeen, joka pukuhuoneesta löytyi ja palasin kuumentamaan tunteitani löylyihin...kaikki rentous oli poissa.

Casa Largo...vahva suositus

Loppu illaksi sulkeuduin huoneeseeni, kirosin ulkomaalaisia ja jupisin itsekseni. Niinpä niin joskus pinna palaa kovin helposti. Onneksi en sanonut mitään peruuttamatonta, mutta ne kiukkuiset katseetkin olisi voinut jättää pois. En osaa vieläkään sanoa, miksi provosoiduin noin. Tuntuu hölmöltä hermostua vähäpätöisistä asioista, mutta joskus pinna ei vaan veny enää milliäkään. Onneksi yö korjasi tilanteen ja olin seuraavana aamuna rento oma itseni. Koulutuspäivä päivä osa kaksi saatiin hyvin maaliin ja kaikki osapuolet vaikuttivat tyytyväisiltä. Ja mikä parasta minä pääsin aiottua aiemmin kotimatkalle :)

Tämä kokemus osoittaa sen, että minulla on vielä pitkä tie itseni kanssa. En halua olla noin pikkumainen, arvostella muita ja kiukutella turhasta. Uskon silti, että peli ei ole menetetty ja voin kouluttaa itseäni paremmaksi minuksi.

Rentouttavaa viikonloppua!

-Virpi

Haluan olla...

Olen viikon verran katsonut kauhun ja innostuksen sekaisin tuntein kalenteria, joka on buukattu täyteen. Turhia välipäiviä ei juurikaan ole eli lokakuun loppuun asti tiedän melkein päivälleen (ellei jopa tunnin tarkkuudella), mitä töissä on tehtävä, missä päin Suomea oltava ja mitä pitää saada aikaiseksi. Päälle yhtä hyvin aikataulutetut viikonloput ja kyllä ahdistaa. Onneksi edessä on New Yorkin matka, jonka voimin aion jaksaa. 

Namaste-hetki auttaa pysymään siististi coolina

Eilen kuuntelin sivukorvalla palaveria, jossa parin kollegani pinna kiristyi katkeamispisteeseen. Äänet voimistuivat, puhetyyli muuttui kovaksi ja rentous oli tipotiessään. Tiesin heidän olevan oikeassa itse asiassa, mutta sävy jolla asiaa puitiin pysäytti. Kun tunnetta on liikaa ja hienotunteisuus katoaa ovat yhteistyön mahdollisuudet minimissä, se on kaikkien kannalta harmillista. Asiasta mitään tietämättä teki mieli mennä erotuomariksi ja komentaa osapuolia jäähypenkille. Voin vain kuvitella, miten huonot lähtökohdat seuraavalle palaverille on. Tuohon pisteeseen en haluaisi itse päätyä, en vaikka kuinka alkaisi kalenteri pakottamaan takaraivossa.

Yöllä heräsin panikoimaan kaikkea tulevaa. Sysäyksen ylikierroksilla käymiseen ja ylimääräisiä sydämentykytyksiä aiheutti kadonnut tietokoneen laturi, joka on elintärkeä työni kannalta. Vaikka kroppa janosi unta ja hoin itselleni mantranomaisesti "asioilla on tapana järjestyä" en pystynyt rauhoittumaan, vaan pyörin pari tuntia. Niin turhaa, koska yöllä asiat ei tää ratkea ja turha murehtiminen...no se on niin turhaa, että huh!

Päätin lopulta hyödyntää ajan ja aloin listata mielessäni millainen haluan olla töissä, etten päätyisi umpikujaan. Ja kurkataanpas, mitä tuli listalle teeman "haluan olla" alapuolelle:

- hyvinvoiva

- rento, koska hampaiden kiristely ei auta yhdessäkään asiassa

- läsnä

- teen työt intohimolla, mutta vain 8 h kerrallaan

- kuuntelen jaksamistani

- syön hyvin

- en suorita liikaa, ylisuorittaminen on ihan pyllystä ja johtaa hampaiden kiristelyyn...oravanpyörä on valmis

- liikun jaksamiseni mukaan

- hemmotella itseäni sopivasti

- teen parhaani, muttei yritä olla kaikessa paras

- nauttin siitä, mitä teen 

- avoin uusille asioille ja ihmisille

- en laiminlyö yöunia

- se, joka pyytää tarvittaessa apua, eikä jää yksin

- kilautan kollegalle/pomolle, kun kaipaan juttuseuraa

- kiitollinen

- oppia muilta

- nöyrä

Jos siis valmiiksi pelkään, että tuossa kohtaan varmaan uuvun, stressaan liikaa ja menetän loman tuoman rentouden (kyllä se on yhä läsnä ja diggaan siitä) tulisi niin tapahtumaan satavarmasti. Päätin siis kääntää asian toisin päin uskoen, että asenne auttaa jo puoliväliin. Sen lisäksi joudun muistuttamaan itseäni haluan listauksestani, enkä voi antaa kiireellä pikkusormea, sillä se vie koko käden.

Joskus sitä vaan ootellaan auringonpaisteessa junaa ja zillaillaan

Vaikka yöuni oli mitä oli heräsin uuteen päivään hyvillä mielin. Mieltä painanut laturiongelma ratkesi parhain päin (karkulainen löytyi), kalenteriin tuli pari lisämerkintää, kävin hyviä keskusteluita ja olin ajoissa juna-asemalla. Se juna tosin antoi odottaa itseään yli tunnin, mutta asennejumpan ansiosta se ei kaatanut maailmaani, vähän vaan keinutti venettä.

Mieti, mitä sinä haluat olla ja miten pääset maaliin? Elämä on kuitenkin valintoja yksi kerrallaan :)

-Virpi

Aikamatka entiseen elämään

Aika tarkasti yhdeksän vuotta sitten muutin Lappeenrannasta Lahteen. Neljä vuotta Etelä-Karjalassa tuntuu nyt kuin unelta...eikä kovin hyvältä sellaiselta sanoisinko painajaiselta. Noihin vuosiin mahtuu toki paljon hyviä muistoja, mutta olen onnellinen, että se on mennyttä, eikä ikinä enää palaa (tiedetään koskaan ei saisi sanoa koskaan). Tiedän kuuluvani tänne ja lahtelainen mentaliteetti juroine ihmisineen sopii mun pirtaan, olenhan sellainen jurottaja itsekin.

Viikonloppuna tuli tehtyä aikamatka entiseen. Reissattiin nimittäin porukalla kannustamaan meidän treenikaveria Elliä Karjalan kovin CrossFit-kisaan vanhaan kotikaupunkiini. Se tulvi kaukaisia muistoja, jotka tekivät hieman ristiriitaiset tunnelmat, hyvässä ja pahassa. Paikat näyttivät etäisesti tutuilta, mutta sittenkin niin vierailta, en enää kuulunut sinne enkä haluaisikaan. Etenkin pikainen tapaaminen vanhan kollegan kanssa ja vanhojen muistelu tuntui melkein epärealistiselta.

Se olin minä, tunnistan itseni niistä takaumista, mutta tänään olen aivan kuin eri ihminen. Olen kai kasvanut aikuiseksi, oppinut elämästä ja itsestäni, seison tukevasti molemmilla jaloillani enkä murehdi turhia (no joskus murehdin, mutta aika harvoin). Ainoat asiat, joita satunnaisesti kaipaan ovat satama, lihikset ja vanhat tutut. Muuten pidän elämästäni sellaisena kuin se on ja vartaloni kiittelee, ettei lihiksiä syödä kovin usein. Koti tuntuu kodilta, työ on kuin unelma, kaupunki täynnä ystäviä ja se tunne siitä, että on oikeassa paikassa. 

Tiplavety eli lihis kahdella munalla, kinkulla ja kaikilla mausteilla

Kaunis satama ala Lappeenranta

Kisaturistit Kimpisessä - go Elli go!

Kauas pilvet karkaa...minä en

Vaikka paluu menneisyyteen sai melkeinpä voimaan pahoin, tunsin kiitollisuutta. Ajatelkaapa jos kaipaisi entistä ja eläisi menneisyydessä. Se olisi surullista, sillä elämä on tässä ja nyt. Mennyt on aina osa meitä, mutta se ei saa sanella mitä teemme tai ajattelemme tänään. Se kulkee varjonomaisesti mukana, eikä siihen kuulu kiinnittää sen suurempaa huomiota. Fokus pitäisi olla nykyhetkessä eikä myöskään liiaksi tulevassa. Ja juuri nyt tämä hetki on parasta, mitä minulla on.

-Virpi

Oppimisen vaikeudesta ja ihanuudesta

Koska työskentelen valmentajana ja yksi tärkeimmistä tehtävistä on saada ihmiset oppimaan, lienee ymmärrettävää, että olen pohtinut aihetta jokseenkin paljon. Valmistelen syksyä varten valmennusta kirjallisesta viestinnästä ja mietin, miten saadaan mahdollisimman hyvä lopputulos aikaiseksi. Yksi oppii näkemällä, toinen kuulemalla, kolmas tekemällä jne. Osa haluaa osallistua ja osa taas tyytyy seuraamaan hiljaa vierestä, ei liene oikeaa eikä väärää tapaa. Valmentajana ammattitaitoni punnitaan siinä, miten porukka lähtee mukaan ja muuttuuko arjessa jotain paremmaksi kuin ennen. 

Pohdintojen lomassa työstän muutamaa verkkokurssia, jotka liittyvät aiheeseen. Sen yhteydessä asetin itseni uuden äärelle, osaisinkohan tehdä asioita uudella tavalla ja uusilla työkaluilla? Ihanien kollegoiden avustuksella pääsin alkuun ja kiihdytin vauhtia yrittämällä, kokeilemalla, onnistumalla ja erehtymällä. Työstön yhteydessä piti miettiä, millaisen oppimiskokemuksen kurssi sai aikaan. Olisiko se puuduttavaa pakkopullaa, josta haluaa nopeasti eroon vai mukava tapa oppia uutta? Toivottavasti jälkimmäinen :)

Sen lisäksi, että mietin oppimista törmään arjessani tilanteisiin, joissa ihmiset reagoivat tarjoamiini tiedon jyviin. Parasta on tietenkin nähdä lampun syttyvän ja innostuksen paistavan kasvoilta. Joskus voi olla hämmentävää, kun valmennettava reagoikin suuttumalla tai peräti hyökkäämällä. Joskus oppiminen on pelottavaa ja tunteet pursuavat esiin. Etenkin jos tuntee olonsa nurkkaan ahdistetuksi ja ammattitaitonsa kyseenalaistetuksi. Ja näiden ääripäiden väliin mahtuukin sitten monta eri variaatiota erilaisista tunnetiloista. Niiden kohtaaminen äkkiseltään voi myös olla rankkaa ja tyhjentää takin päiväksi tai pariksi.

Työni ei ole helpoimmasta päästä ja välillä pelikentällä on liiaksikin liikkuvia osia. Se kuitenkin opettaa minua jatkuvasti ja ohjaa eteenpäin. Edessä on mielenkiintoinen syksy ja mielenkiintoisten valmennusten lisäksi pääsen itsekin imemään uutta tietoa ja innostumaan eri tavalla kuin aiemmin. On aikamoinen etuoikeus tehdä tällaista työtä. Tänään tulikin todettua, että vitsit miten kivaa meidän duunissa aina onkin...sitä välillä ihan hyppii riemusta :)

Se nääs helpottaa näiden ikuisuusongelmien parissa kamppailua ja sitä jaksaa innostua uudestaan ja uudestaan.

Ihanasti hunningolla

Se tunne, kun tanssijalkaa vipattaa, kaupungin valot kutsuu luokseen ja kaikilla on kivaa, se on kiva tunne se. Silloin kannattaa antautua elämän vietäväksi, nauttia jokaisesta hetkestä ja antaa palaa. Ei kannata murehtia huomista tai mitään muutakaan. Joskus on vaan ihanaa olla sopivasti hunningolla tai suorastaan rappiolla :)

Lahdessa on kaksi ravintolaa, joissa jokaisen kaupunkilaisen (kannattaa kyllä tulla kauempaakin) pitäisi käydä edes kerran elämässään, nimittäin Torvi ja Tirra. Ne pitävät yllä valtavirrasta poikkeavaa musagenreä ja jokainen karvoihin katsomatta on tervetullut asiakkaaksi. Tänä viikonloppuna molemmat täyttyivät iloisista ihmisistä, kun juhlittiin Kaupungin äänet nimistä festaria.

Perjantaina sää suosi ja liput myytiin hetkessä loppuun. Hyvä fiilis tarttui jokaiseen ja viini (oikeammin olut) virtasi. Silloin ei oltu köyhiä eikä kipeitä, todellisuus iski vasta seuraavana aamuna. Kokonaisvaltaista krapulaa potiessani muistin äitini hokeman: "eilen juotiin hilpeenä kaljaa, tänään ollaan kalpeena hiljaa"...niin totta! Mutta joskus se on vaan kärsittävä ja pientä lohtua tuo se, kun muistaa miten kivaa oli.

Lauantaina väsymys näkyi yhden jos toisenkin kasvoilta. Oma kohmelo ei oikein helpottanut, mutta tällä kertaa tuli keskityttyä musiikkiin oluen sijasta...ei huono. Lopulta väsymys voitti ja illan pääesiintyjä jäi näkemättä ja kuulematta. Ehkäpä ensi vuonna pääsee uudestaan festareille, ottaa ekan illan rauhallisesti ja panostaa paukut toiseen iltaan...vahva ehkä. Olen nimittäin huomannut, että elämässä on kaksi asiaa, joita ei opi ei sitten millään. Toinen on juomatavat eli silloin, kun janottaa niin päähän siinä vaan kipeytyy ja järki kaikkoaa. Toinen on rakkaus, mutta ei enempää siitä aiheesta, ehkäpä joskus toiste <3

Mutta onpahan kivoja kuvamuistoja puhelin pullollaan, näillä eväin uuteen viikkoon!

Mun city Lahti ja Rautatienkatu ilta-auringossa 

Meillä kaikilla oli niin mukavaa...ilta startattiin sisäpihalta

Seuraavana päivänä ei ollutkaan enää mukavaa, korjaussarjaksi vuosisadan darraan pizzaa & colaa

Päivä numero kaksi ja astetta kiltimpi ote

Rennosti kiireessä

Loman jälkeinen arki on ollut mukavan leppoisaa, sellaista tyyntä myrskyn edellä. On ollut aikaa istahtaa kahville ilman minuuttiaikataulua, jutella kollegoiden kanssa niitä näitä, ottaa rennosti ja mikä parasta ajatella. Koska työn alla on juurikin pohdintaa vaativia juttuja, olen nauttinut jokaisesta hetkestä. Kun kiire ei kurista kurkkua ja on kaikin puolin helppo hengittää, jää luovuudellekin tilaa. 

Tehokkuuden näkökulmasta pieni kiire on kaikkein otollisin olotila, mutta sen mukanaan tuomaa stressiä ja kokovartalokireyttä en kaipaa tippaakaan. Olen pohtinut, kuinka tämän rentouden voisi säilyttää myös vauhdin kiristyttyä äärimmäisyyksiin, vauhtisokeus kun taitaa kuulua olennaisesti työnkuvaan. Ja voin ihan rehellisesti myöntää, että stressitilanteessa en ole mikään ruusunnuppu. Tietyn pisteen ylityttyä olen kaikkea muuta eli takakireä riivinrauta, jonka suusta ei kauniita sanoja kajahda. Kaiken maailman suvaitsevaisuus, avarakatseisuus ja kompromissihalukkuuskin loistavat silloin poissaolollaan...positiivisuudesta puhumattakaan.

Miksi kiireen keskellä ei osaakaan pysähtyä? Juuri silloin, kun pitäisi hetkeksi irrottaa, tarraakin entistä tiukemmin kiinni. Jokainen tietää, että silloin luovuudesta on turha puhuakaan. Miksi kiireinen ei voi olla rauhallinen, vai voiko? Että siinäpä pala purtavaksi :)

-Virpi

Hampun tyylinäyte kertaa kolme rentoudesta 

Miksi hyvät tavat unohtuvat?

Olen usein pohtinut, miksi hyvät tavat unohtuvat liian usein. En puhu nyt käytöstavoista vaan siitä, miten kohtelemme itseämme. Varmaan kaikki tai ainakin melkein kaikki tietävät, että hyvinvointi koostuu pitkälti kolmiosta lepo-ravinto-liikunta. Se on ainakin pyhä kolminaisuus, jonka nimeen minä vannon, mutta josta onnistun lipsumaan...välistä vielä oikein kunnolla. Pahimmat karikot osuvat aina pidempiin lomiin ja työkiireisiin.

Kevättä ja kesää on kuvastanut se, että olen lipsunut kokkausvuoroistani. Kaupasta on tullut kannettua yksi jos toinenkin valmissalaatti eli niin lompakko kuin makukokemuskin ovat kärsineet. Lisätään yhtälöön ruokarytmittömyys ja herkkunälkä, niin saadaan lopputulokseksi kiristävä vyötärö sekä nuutunut olemus....ei hyvä. Ja kuinka vaikeata se kotiruuan tekeminen on? Ensinnäkin naurettavan helppoa, herkullista ja hyvinvointia ylläpitävää. Onneksi kadonnut kokkausintoni palasi eilen estradille eli suunta lienee ylöspäin. Voi sitä riemua ja onnen tunnetta, kun pääsin availemaan töissä eväsrasioitani!

Varsinainen syy kysymykseeni ja silmien aukeamiseen oli kuitenkin tällä kerralla joogassa. Koska selkä ei suostu yhteistyöhön ja muistaa päivittäin kivuilla kiukutellen, päädyin puolen vuoden tauon jälkeen joogasalille. En siis yksinkertaisesti pysty kuvittelemaan repiviä CrossFit-treenejä. Tekosyyt kuten en mä nyt ehdi, ei mulla ole rahaa tms. oli ilmeisesti kulutettu samanaikaisesti loppuun. Heti ensimetreiltä lähtien tiesin tehneeni oikean peliliikkeen. Lämpö helli kehoa, pahin lihaskireys alkoi helpottaa, liikeradat tulivat ulkomuistista ja nautin koko rahan edestä. Niin keho kuin mielikin rauhoittui hetkeksi ja arkinen oravanpyörä pysähtyi. Juu oon päässyt töissä jo snadisti suorittamisen makuun, mutta palataan siihen toiste.

Miksi siis lakkaamme tekemästä asioita, joista nautimme? Tai asioita, jotka edesauttavat hyvinvointiamme? Miksi oi miksi? Ja kun ajaudumme sivuraitelle niin miksi on niin vaikeata päästä takaisin raiteille? Miksi kulutamme energiaa keksimällä tekosyitä, joihin emme itsekään usko? No niin tai näin, mutta tänään vannoin ja vakuutin palkitsevani itseäni kerran viikossa joogalla eli suhteellisen hyvä päätös viikon alussa. Jätä siis tekosyyt tai ainakin yksi ja tee hyvä teko oman hyvinvointisi eteen.

Namaste,

Virpi

Läsnäolon vaikeudesta

Havaitsin eilen, etten osaa olla läsnä, edes silloin kun olen yksin. Piti syödä, mutta tyhjensinkin tiskikonetta. Se jäi kesken, kun päätin putsata kissan vessan ja sitten tulikin mieleen laittaa orkkidea kostumaan (se siis upotetaan toviksi veteen). Pari hörppyä smoothiesta, sängyn petaus ja lattiakin piti lakaista. Takaisin syömään eiku vessaan eiku eiku eiku.

Heiluin itsekseni kuin heinämies ja pohdin miten olen läsnä vaikkapa töissä tai ystävän kanssa jutellessa. Vastaus: suhteellisen huonosti. Tuntui pahalta, että minusta on tullut tällainen ajattelematon p*skiainen, pahoittelen sanavalintaani, mutta se tuntuu tässä kohtaa perustellulta. Suurin syy taitaa olla älypuhelinkulttuuri, joka antaa paljon mahdollisuuksia, jos ote joskus herpaantuu. Ja kun sille antaa pikkusormen niin sehän on kahminut koko käsivarren, ainakin minun tapauksessani.

Olen hieman naureskellut monien tuttujeni somepaastoille ja puolustellut omaa Facebook, Twitter ja Instagram addiktiotani. Kevään ja kesän aikana olen toki tajunnut, että Instagramin suhteen tulee oltua turhankin aktiivinen ja paikoin häpeillytkin postaustahtiani. Noiden muiden kanavien suhteen olen enimmäkseen selailia, mutta hämmästyttävän usein online, ihan kuin elämä olisi vain verkossa. Ja eihän se ole, elämä verkossa on sitä paitsi hieman epätosi. Kuten olen usein sanonut, some on aikuisten hiekkalaatikko ja mä olen paukutellut hiekkakakkuja turhankin aktiivisesti...soo soo!

Vaikka eilinen päätön hillunta avasi silmäni lopullisesti, olen jo ryhtynyt toimeen. Olen asettanut itselleni rajoja sosiaalisen median käyttöön. Ennen sovellukset olivat aina päällä eli pelkkä hipaisu ja tiesin missä mennään. Nyt loggaudun niistä pois ja jos tahtomattani (olen huomannut, että se on melkeinpä tiedostamatonta) havittelen vaikkapa Facebookin kuvaketta en pääsekään selaamaan maailman jonninjoutavuuksia. Saan nykyisin tsekata päivän "polttavimmat" muutaman kerran päivässä eli aamulla,  lounasaikaan, töistä tultua ja illalla. Pieniä poikkeuksia toki sallitaan eli ei tää nyt täysin tiukkapipoista ole.

Ainakin töissä ja monissa sosiaalisissa tilanteissa tämä on jo hieman rauhoittanut käytöstäni, osaan olla jo hetkittäin ihan vaan siinä. Eilen selvisin tosi pitkään ilman Facebookia, kun olin treenikaverin synttäreillä. En tuntenut paikalta muita, joten olisi ollut varmaan vaikea verkostoitua jos sosiaalinen media olisi vienyt huomioni. Postasinkin vain yhden kuvan Instaan ja sekin siinä alkumetreillä, kun oli päästy suppailemaan. Ja hei pärjäsin vallan mainiosti! Monella muulla tuntui tekevän paikoin tiukkaa ja puhelimet olivat usein keskiössä.

Mitä mun luurin kuva-aarteista ei löydy?

Varmaan moni läheinen on kokenut kännykkäriippuvuuteni loukkaavana. Sometuksen lisäksi selaan nettiä ja tiettyjä sivuja melkein pakkomielteisesti. Isäni kysyi kerran, "Pärjäisitkö ilman tuota puhelinta?". Yritän siis rajoittaa kaikkea tätä älykkyyttä eli täydellistä älyttömyyttä. En halua elää elämääni tajuamatta, etten ollut siinä oikein itsekään läsnä. Niitä kuvia aion kyllä räpsiä jatkossakin, mutta ehkä niitä ei tarvitse aina jakaa koko maailmalle...ehkäpä joka toinen riittää :)

Vaikka oma kokeiluni on kestänyt vasta reilun viikon, olen kokenut sen vapauttavana. Paljon on toki tehtävää, mutta oikealla tiellä kuitenkin. Ja sekin on kivaa, että kirjautuessaan "sosiaalisiin" medioihin, alan muuten kyseenalaistamaan onko se niin sosiaalinen vai ennemminkin epäsosiaalinen, sieltä löytyy paljon kaikkea. Enää en plärää samoja juttuja lukemattomia kertoja. Joskus en jaksa edes katsoa loppuun asti kaikkia uutisia. 

Tästä pienimuotoisesta heräämisestä huolimatta puolustan sosiaalista mediaa monessa kohdassa. Siitä on ollut paljon iloa ja monesti hyötyäkin. Sen avulla törmää vanhoihin ystäviin, uusien tuttavuuksien solmiminen on helppoa ja voi myydä, ostaa, löytää ja vaikkapa mitä. Ja onhan se kiva, paikoin tosi hauskakin ja sen kautta voi laitella kuulumisia pilke silmäkulmassa. Messengerillä taas on helppo viestiä ja sopia vaikkapa isomman porukan tapaamisia. Mutta kohtuus kaikessa eikös niin?

Jos jonkun haluaisin kitkeä pois on se, kun ihmiset kohtaavat ja jokainen räplää puhelinta keskustelun sijaan. Mennään yhdessä kahville, mutta keskiössä onkin luuri eikä ne muut ihmiset. On niin koomista, kun lounastauolla puhutaan muille puhelimien takaa ja puhe katkeilee, kun huomio kiinnittyy enemmän verkkoon kuin niihin fyysisesti läsnäoleviin. Mutta ehkäpä maailma muuttuu pikku hiljaa tai ainakin yksi kerrallaan.

Ole siis läsnä, itsellesi ja muille <3

Virpi

Oodi arjelle!

Lomat on tällä erää lusittu ja arki on ollut läsnä jo 1,5 viikkoa eli töissä on tullut rampattua. Valehtelisin jos väittäisin, että kaikki meni kuin Strömsössä...no ei mennyt. Ensimmäiset päivät olivat tuskaa, kärsin pahoista käynnistymisongelmista ja yhteyden saaminen työmoodiin pätki pahasti. Lisähaastetta toi viimeisinä lomapäivinä jumittunut selkä ja kipu pyöri mielessä enemmän kuin duunikuviot.

Onneksi ensimmäinen viikko oli lyhyt, joten viikonloppu tuli apuun kuin tilattuna. Maanantaina uusi yritys ja pikkuhiljaa rytmi alkoi löytyä. Pääsin itse asiaan eli ekat koulutukset tuli vedettyä. Ja lämmittihän se mieltä, kun palaute oli hyvää - vanha taito on tallella, jesh! Pikkuhiljaa tartuin uuteen haasteeseen ja aloin pohtimaan erään tilatun valmennuksen rakenteita. Syyskuun lopulla käynnistyy kiertue, joka on jatkumoa kevään vetoihin ja ainoa mikä on pimennossa on sisältö eli ei puutu paljoa :)

Johtaja on mestoilla

On oikeastaan aika jännittävää lähteä rakentamaan jotain alusta asti. Tällainen nyhjää tyhjästä on samanaikaisesti haastavaa ja palkitsevaa. Siinä saa pistää koko luovuutensa kokoon, brainstormata urakalla ja kaivaa inspiraatiota kuin neulaa heinäsuovasta. Mutta se on ihan parasta mun duuneissa ja se tunne, kun innostus leimahtaa liekkeihin on mahtava. Eräänä iltana tärisin onnesta, kun vauhti löytyi ja yöllä oli mahdotonta nukkua, kun ideat sinkoilivat päässä. 

Vaikka alku oli hankala tiesin heti ekana työpäivänä olevani onnekas. Minulla on työ, josta pidän, se haastaa minua jatkuvasti, opettaa uutta ja kouluttaa entistä paremmaksi. Saan tehdä sitä huipputyyppien kanssa ja pelkästään se, kun istut hyvään seuraan natustamaan evääsi on huippua. Eräs tuttuni kertoi, että oli lomalta palattuaan tajunnut, että inhoaa työtään, etäisyys arjesta auttoi tajuamaan faktat. Hyvä havainto, mutta se käynnistää uuden tapahtumaketjun tilanteen korjaamiseksi. Pidän peukkuja, että tarina saa onnellisen lopun.

Kuva välittää fiilikset - odottavan innostunut, happyhappyjoyjoy!

Moni manailee arkea ja inhoaa sen harmautta, mutta minulle se on kaikkea muuta. Suorastaan rakastan arjen tuomaa rytmiä ja järjestystä. Pikku hiljaa kaikki palaa uomiinsa, unirytmi, ruokarytmi, liikuntatottumukset ja mitä näitä nyt onkaan. Taidan muutenkin arvostaa sitä, että asiat ovat paikoillaan, joten tarpeeseen tulleen irtioton jälkeen palasin arkeeni mielelläni. Vauhti kiihtyy viikko viikolta ja kohta mennään pää kolmantena jalkana. Odotan myös työmatkoja kuin lapset joulua. Vaikka tiedän sen olevan rankkaa niin valmennuskiertue hotelliöineen tuntuu odottamisen arvoiselta. Ensi viikolla saan tästä esimakua, kun reissaan pääkonttorille, sitä on jumitettu paikoillaan turhan pitkään.

Innostutko sinä arjesta? Onko arjen väri harmaa vai iloinen sekamelska? Jos ajatuskin vetää suun mutrulle niin voisiko asialle tehdä jotain? Olisiko nyt hyvä toimia ja tehdä ratkaisevia peliliikkeitä? Vai samaistutko minuun ja nautit siitä, että lomakausi on lopuillaan? Odotatko jo pimeneviä iltoja ja syksyä? Ja tuoko loppuvuosi jotain odottamisen arvoista mukanaan? Minun kalenterissa on paljon huippujuttuja tuloillaan ja niitä odotellessa on ihanaa kietoutua arkeen. Toivotaan, että saan bloginkin aktivoitumaan ja rustailtua taas ajatuksiani muiden nähtäväksi.

Rentouttavaa viikonloppua!

-Virpi