Aamurutiinit uusiksi

Jos haluaa tehdä täyskäännöksen ei voi jatkaa niin kuin ennenkin, siitä syystä mun aamurutiineihin on tullut pysyviä muutoksia. Kerron alkuun pari esimerkkiä elävästä elämästä. Tämä ei sitten ole mikään urbaanilegenda :)

Kävin jokin aika sitten hammaslääkärissä ja sain kuulla palopuheen siitä, kuinka hyvää suuhygieniaa ylläpidetään. Ihan kuin en olisi tiennyt, mutta välinpitämättömyys on välistä liiankin helppoa, asiassa jos toisessa. Otin suuhygienistin paasauksesta onkeeni ja heti seuraavasta aamusta lähtien aktivoiduin sähköhammasharjan käytön suhteen. Samalla opettelin putsaamaan hammasvälit joka ikinen aamu. Unohdin väitteeni siitä, kuinka hankalaa hammaslankaus on ollut. Uudet asiat tuntuivat aluksi vaivalloisilta, mutta tarkoitus oli niin hyvä, että muutin suuntaa. Aika nopeasti uusi tapa muodostui rutiiniksi ja vanhaa paremmaksi...mikä parasta tiedän tekeväni oikeita asioita terveyteni ylläpitämiseksi.

Se hetki, kun tajusin harrastavani henkistä väkivaltaa, oli havahduttava. Kuinka minä, positiivisen ajattelun puolestapuhujana saatoinkaan sortua moiseen? Eilen palattuani Jenny Belitz-Henrikssonin kurssilta päätin, että tähän tulee muutos. Niinpä aloitin aamuni heti tänään hieman eri tavalla kuin aiemmin. Koska päätöksiin pitää sitoutua heti, eikä odottaa sitä otollisinta hetkeä. Herättyäni toivotin itselleni hyvää huomenta ja kerroin, että edessä on hyvä viikko. Kehuin itseäni siitä, että nousin ylös enkä siirtänyt herätystä myöhemmäksi (se olisi ollut mahdollista ja olin jättänyt moisen takaportin vaihtoehdoksi). Vielä isommat suosionosoitukset ansaitsi päätökseni käynnistää viikko aamutreeneillä.

Boxilla (= CrossFit sali) kerroin itselleni, että tänään tehdään hyvä treeni. Alkulämpö tuntuikin kivalta, hengästyminen ja hien pintaan saaminen vain lisäsi fiilistäni. Varsinaisessa treenissä tehtiin pistoolikyykkyjä (yhden jalan kyykky), dippejä ja leuanvetoja. Voimatasoni eivät riitä yhteenkään liikkeistä, mutta päätin ottaa härkää sarvista ja tsempata itseni hyvään yritykseen. Lapsia palkitaan aina yrittämisestä, miksei siis aikuisiakin? Välistä vähän tyhmiä ja tylsiä nämä aikuisten tavat.

Valakyykyissä otin apuriksi kuminauhan, jotta sain apua liikkeeseen, mutta pystyin tekemään 3x10 sarjan hyvällä tekniikalla. Parin kuukauden takaiseen lähtötasoon verrattuna olin kehittynyt huimasti. Kuvitteellisesti heitimme itseni kanssa yläfemmat ja tiesimme, että ollaan tehty hyvää duunia. Sitten dippejä kohti, joissa ensin todettiin kapeimman kuminauhan riittävän. Ensimmäisen sarjan jälkeen päätettiin revitellä täysillä ja kuinka ollakaan kuusi toistoa meni ilman lisäkäsiä. Kolmannessakin sarjassa  päästiin puoliväliin omin voimin. Voi kuinka ylpeänä röyhistinkään rintaani!

Leuanveto on kuningaslaji, jossa tavoitteeni ovat korkealla. Viime viikolla olisin varmaan niellyt pettymyksen kyyneliä, kun skaalaus boxilla (rankin versio) ei luonnistunutkaan. Ruuti oli huvennut dippirevittelyssä, joten eiku kuminauhat eetteriin. Koska olin herännyt uudella tavalla, en lannistunut moisista vaan painoin loppuun asti. Siinä samalla tiesin, että tulen onnistumaan tavoitteissani 100 prosentin varmuudella. Siihen on vielä hetkinen, mutta nautin matkasta ja iloitsen jokaisesta edistysaskeleestani.

On vaikea selittää miten hyvä tunne palasi mukanani kotiin. Oli mukavaa käynnistää työviikko ja huomasin suhtautuvan viikon duuneihin lapsen intoa puhkuen. Tiedän, että pienellä harjoittelulla opin puhumaan itselleni kannustavasti ja pian se sujuu yhtä helposti kuin hammaslangan käyttö. Ja mikä parasta voin jatkossa entistä paremmin. Toivon myös, että voin kylvää ympärilleni omalla esimerkilläni hyvää mieltä.

Energistä viikon alkua kaikille!

Love me tender...

Viimeistään tänä viikonloppuna olen oppinut yhden asian, haluan nimittäin kohdella itseäni jatkossa silkkihansikkain. Se itsensä vähättely, moittiminen ja liiallinen rääkkäys on tullut tiensä päähän, eiköhän sitä ole tehty näihin vuosiin ihan riittämiin. Ja aina joskus joku "ystävällinen" tekee sen minun puolestani eli minun ei enää tarvitse. Aion parantaa tapani kertaheitolla ja joka kerta, kun tekisi mieli ilkeillä sanonkin jotain nättiä, edes jotain pientä. On varmasti paljon asioita (ja onkin), joista voin olla ylpeä ja röyhistää rintaani. Niiden avulla nostan itseni pystyyn huononakin päivänä. Elämässä on tarpeeksi kivikoita, eli niitä ei kannata tehdä tekemällä.

Näihin talkoisiin saa liittyä, joten tule mukaan, opetellaan yhdessä olemaan lempeitä itsellemme. Pahoilla sanoilla/teoilla ei saa hyvää aikaiseksi, joten eiköhän oteta kovat keinot käyttöön koko porukalla!

Oman elämänsä eturivissä

Takana on rentouttava, mutta ajatuksia herättänyt viikonloppu Haminassa. Lähdin ystäväni kanssa Jenny Belitz-Henrikssonin pitämälle Oman elämänsä eturivissä -kurssille. Olemme molemmat kiinnostuneita hyvinvoinnista, pintaa syvemmälle menevästä ajattelusta ja positiivisesta maailmankatsomuksesta, joten eipä siinä suurempaa kimmoketta tarvinnutkaan. Jenny on myös nainen hehkuttamani Sisäinen voima -kirjan takana, josta löytyy ihania ajatuksia vuoden jokaiselle päivälle. Olin ajatellut hankkia kirjan blogin seuraavaan tykkää ja jaa skabaan, mutta painos on toistaiseksi loppu eli odotellaanpa hetkinen. 

Itselläni ei ollut pahemmin odotuksia, mutta toivoin saavani vastauksia tiettyihin asioihin ja hyvää energiaa kotimatkalle. Pelkästään puitteet olivat huikeat, sillä kurssi pidettiin Jamilahden kartanossa, joka on mitä upeimmalla paikalla meren rannalla. Saattaa olla, että piti ottaa "pari" kuvaa muistoksi. Pitäisi varmaan pitää pieni Instagram paasto, mutta huomenna kutsuu Turku ja sehän on tunnetusti upea kaupunki. Noh, ehkä hillitsen sometustani joskus myöhemmin. Tuntemattomille tiedoksi, että kuvapalvelu Insagramia tulee päivitettyä varsin tiiviisti (no okei liikaakin) nimellä @virpirantala.

Sitä voisi luulla, että kaksi päivää rentoutumisen, hengitysharjoitusten, keskustelun, kirjoituksen ja liikunnan parissa olisi ikuisuus, mutta aika meni kuin siivillä. On varsin antoisaa, kun voi miettiä omia tunteitaan kannustavassa ilmapiirissä, ilman tuomitsemista. Voi pysähtyä ja ikään kuin unohtaa ajan käsityksen ja muun ympäröivän maailman, kaiken kiireen keskellä. Tuulettaa omia uskomuksiaan ja luoda uutta kivijalkaa omalle maailmankuvalleen. Ei kai omassa elämässään voi olla ikinä liian valmis?

Lauantaina työskenneltiin klo 10-17 ja sunnuntaina klo 9:30-15:30 eli kävi melkein työstä. Välissä syötiin herkullista kasvisruokaa ja illalla tehtiin kävelylenkki keskustaan. Otin itselleni teemoiksi hyvinvoinnin sekä itseni vähättelystä luopumisen. Ilokseni huomasin, että olen päässyt jo pitkälle. Sain hyviä työkaluja, jotta voin jatkaa asioiden työstöä. Muiden kertomista asioista sai uudenlaista perspektiiviä asiaan jos toiseenkin. Suurin ahaa elämys taisi tulla siinä kohdassa, kun kirjoitin kirjeen itselleni, jossa hyväksyin itseni tällaisena kuin olen ja tsemppasin eteenpäin. 

Tässä vaiheessa pää on kuin Haminan kaupunki, heh heh. Ajatuksia on paljon, väsymys painaa eikä mihinkään jaksa keskittyä. Sen huomaa myös tästä tekstistä, mutta tämän analyyttisempaan tai elämää suurempaan en tässä hetkessä kykene. Siitä huolimatta halusin kertoa päivän polttavimmat. Vinkkinä voin kertoa, että syyskuun viimeisenä viikonloppuna on seuraava mahdollisuus päästä noihin maisemiin rentoutumaan. Saattaa olla, että itseanalyysini jatkuu silloin, koska se hyvän olon tunne, jonka toin mukanani olisi mukava säilyttää ikuisesti ja se voi vaatia jatkotyöstöä.

Ehkäpä ensi kerralla näemme myös kartanossa asustelevan kummituksen :)

 

Maailmanpyörässä

Välillä tuntuu, että elämä on samanlaista kuin istuisi maailmanpyörässä. Hetkellisesti vatsan pohjassa tuntuu pahalta, pelottaa ja pitää kiinni rystyset valkoisina. Kun uskaltaa lopulta avata silmänsä, nauttii siitä, kun tuuli tarttuu tukkaan ja voi ihailla maisemia silmänkantamattomiin. Silloin tajuaa, miten kaunis maailma onkaan.

Välillä mitättömät asiat tuntuvat elämää suuremmilta. Todellisuudentaju katoaa ja sisäinen lapsi huutaa pahaa oloaan. Kun on tarpeeksi kiukutellut, alkaa rauhoittua. On helppo hengittää, pystyy katsomaan totuutta silmiin ja istahtaa rennosti aloilleen. Tajuaa, että maailma on tässä ja nyt, eikä mitään pahaa tapahtunutkaan.

Sitä listaa taas mielessään kaikki ne asiat, jotka ovat hyvin. Naurahtaa mielihyvästä, kun tajuaa listan olevan melkein loputon. Päättää nauttia kyydistä ja katselee hetkisen ympärilleen kuin ulkopuolinen. Sulkee silmänsä, nauttii kaikesta ja tietää, että elämä kantaa.

Kaikki lähti siitä, että jääkaappini sai tänään tappotuomion, mitään ei ole tehtävissä, hiljalleen hän hiipuu pois. Kodinkoneliikkeessä paljastui karu totuus, nimittäin jääkaapithan maksaa paljon. Jouduin turvautumaan osamaksusopimukseen ja kuvitteellinen budjettini ylittyi, samalle rahalle olisi ollut parempaakin käyttöä. Rehellisyyden nimissä itku ei ollut kaukana, kun viimeistelin ostopäätöstä.

Mutta oikeastaan mitään kamalaa ei tapahtunut. Vanha kylmäkineeni pistää vielä parastaan, uusi on tilauksessa ja maksuasiatkin on kunnossa. Luojan kiitos Visa on nykyisin vain työasioita varten. Hankintakin on jokseenkin tarpeellinen eli eipä tarvitse heräteostosta morkkistella. Sellaista elämäntapaintiaania musta ei saa, että pärjäisin ilman mukavuuksia. Suurin harmitus katosi lenkillä ja tajusin, miten pieniä taloudelliset takaiskut ovatkaan. Niin kauan, kuin menettää rahaa, peltiä tai muuta materiaa, mitään pahaa ei ole tapahtunut.

Tukka hulmuten nautin siitä, että voin elää tämän kaiken keskipisteessä <3

Lautasmallin turnover

Olin pyhästi vannonut, etten noudata tänä vuonna yhden yhtä dieettiä. Kun vyötäröllä kiristi tarpeeksi kauan ja maltillinen ruokavaliomuutos ei tuonut tuloksia, repsahdin dieettiin (sen voi siis tehdä näinkin päin). Koska kaikki on testattu ja haaveena oli puhdas ruoka sekä maitotuotteiden vähentäminen, valitsin maidottoman ja gluteiinittoman ruokavalion. Tarkat määrät proteiineille, rasvoille, marjoille ja kasviksille. Pannassa ovat kaikki maitotuotteet ja hiilihydraatit...kääk! Päivittäiset ateriamäärätkin tippuivat totutusta viidestä neljään eli jotain jäi pois.

Suoraan sanottuna pelkäsin hiilihydraattien hylkäämistä. Vaikka vanhassa ruokavaliossani on petraamista varaa painonhallinnan kannalta, se on pitänyt minut energisenä. En halua luopua hyvästä olostani minkään muun tavoitteen kustannuksella. Niinpä lisäsin ensimmäisellä viikolla jokaikinen päivä hieman hiilareita dieettiruokien kylkeen. Tavoistani poiketen nautiskelin työmatkalla myös kuohuviiniä ja extempore tehty lähibaarikierros lipsahti hiprakan puolelle, kiitos panimotuotteiden. Viikko yksi ei siis mennyt ihan ohjeiden mukaan. Jos repsahtaa dieettiin, niin varmaan silloin on helppoa repsahtaa sillä dieetilläkin :)

Ruuat ovat näyttäneet ja maistuneet herkullisilta, mutta kiristettyäni sushi-illan jälkeen tahtia, alkoi koneisto yskiä. Jo parissa päivässä tuli kropalta vastalauseita, päätä jomotti ja virta loppui ennen aikojaan. Totaalinen hyytyminen koitti tiistain treeneissä, joissa olin kuin nukkuneen rukous. Tajusin heti, että näin ei voi jatkua, olisi ollut typerää jatkaa samaan tahtiin. Ystävänikin totesi, että kiduttat itseäsi turhaan ja liikaa, koska kysehän on vain pienestä kiristelysta.

Keskiviikkona lisäsin maltillisesti hiilihydraatteja, muuten pysyttelin ruodussa. Luojan kiitos olokin koheni välittömästi. Nyt pitäisi vain selvittää, mikä on oikea määrä, joka tarjoaa sopivasti energiaa, muttei kerry lisäkiloiksi. Ajatella, että olen 36-vuotias, mutten tiedä vieläkään miten pitäisi syödä...enkä taida olla ainoa ongelmani kanssa. Seuraavaksi testataan quinoaa, couscousia ja bataattia eli pastat sekä leivät unohdetaan toistaiseksi.

Omia ruokatottumuksia on hyvä tuulettaa, mutta järjen ääntä pitää kuunnella. Jos joki sopii yhdelle se ei automaattisesti passaa kaikille. Yksilöllisyys, tottumukset ja mielihalut näyttelevät merkittäviä sivuosia, eikä niitä voi sysätä näyttämöltä. Pääosassa pitäisi olla hyvä olo ja järkevästi kasattu kokonaisuus. Vaikka äärikokeiluni kesti vain pari päivää, maksan siitä velkaa muutaman päivän. Jouduin pitämään pari treenivapata ja huomenna harkitaan uudestaan voiko kropalle tarjota lisäkuormitusta, vai ovatko energiavarastot yhä liian matalat.

Kahvimaitoa lukuun ottamatta vannon vahvasti maidottoman ruuan puolesta. Huomasin rahkan limoittavan kroppaani ja muutos on niin selkeä, että lasken 1+1. Ainakin omassa kotikeittiössä tulee näkymään muutos, mutta totaalikieltoja en aseta eteeni. Testailen myös uusia tuttavuuksia, kuten kookos-, kaura- ja mantelimaitoa. Gluteiinittomasta en vielä tiedä, jatkan ihmiskokeita itselläni toistaiseksi. Kaupasta tuli hankittua mitä erikoisempia tarvikkeita, vielä kun ehtisi testaamaan uusia ulottuvuuksia.

Ja ne mun suosikkifarkut mahtuivat tänään päälle eli jotain on selvästikin tapahtunut!

Sydämelle hyvä

En ole varsinaisesti makean perään, mutta välillä tulee suorastaan himo suklaaseen. Kun on toistaiseksi voimassaolevalla karkkilakolla ja dieetillä (jep olen repsahtanut laihdutuksen maailmaa, mutta siitä lisää jonain muuna päivänä) on kierrettävä Fazerin siniset ja kermajäätelöt kaukaa. On kuitenkin hyvä tietää, että kotikeittiössä voi loihtia terveellisiä herkkuja kädenkäänteessä.

Terveellinen suklaaunelma (2 annosta) 

2 banaania

1 avokado

2 rkl raakakaakaota

1 rkl hunajaa

-> sekoita tasaiseksi

Purkki kookoskermaa & ripaus vaniljasokeria (vaniljauute olisi vielä parempi)

Lado kerroksittain ja murskaa päälle pähkinöitä 

Täytyy sanoa, että tämä ei juurikaan häviä oikeille suklaamousseille. Se vie makeanhimon ja toimii kuin oikea suklaa eli tekee sydämelle hyvää...mmm. Parasta on kuitenkin se, että jäljelle jää raikas olo eikä herkkuähkyä. Kiitos ystävälleni ideasta, tätä tulee tehtyä takuuvarmasti lisää. Hymyilyttää jo valmiiksi, kun tietää, että jääkaapissa odottaa toinen annos huomista.

Helli itseäsi <3

Päivän paras hetki

Oletko koskaan miettinyt, mikä on päiväsi paras hetki? Kelasin juuri kulunutta tiistaita mielessäni ja yhteen päivään mahtui monta pientä ja hyvää. Ohessa listaus mun tähtihetkistä, tämän tuikitavallisen päivän parhaista sellaisista:

Tuuleta kaikesta, mistä vain voit!

- Olisiko se aamu, jolloin heräät pirteänä, voit istua hetken kahvikupin äärellä ja koko maailma on avoin, mitä vain voi tapahtua?

- Entäs se, kun menet töihin ja voit toivotella hyvät huomenet kollegoillesi?

- Vai päivän ensimmäinen palaveri, jossa pääset vaihtamaan kuulumiset sun pomon kanssa?

- Mitenkäs uuden koulutusputken eka (ja toka) veto, jossa pääset estraadille tarjoamaan tiedonmurusia kuin tarjoilija konsanaan? Kuinka siinä samalla huomaat, miten mahtavaa on nähdä vanhoja tuttuja, joita olet huomaamattasi kaivannut? 

- Saisiko pysähtyä hetkeksi siihen tunteeseen, kun tiedät tehneesi duunisi hyvin ja tajuat olevasi just oikeassa paikassa, oikeaan aikaan?

- Onko se sittenkin se hetki, kun istut kiireettömälle lounaalle ja saat luvan hetkeksi unohtaa olevasi työpaikalla?

- Miten hyvä on tajuta, että langat on käsissäsi ja samalla, kun elät siinä hetkessä, saat seuraavan viikon kuviot aikataulutettua?

- Voiko parasta olla se, kun leimaat kulkukorttisi ulos vapauteen ja huristelet kotiin?

- Hypähtikö sydän onnesta, kun sua odotetaan kehräten kotiin? Se tunne, kun joku kaipaa sinua luokseen.

- Miten paljon ystävän viesti voikaan piristää ja tiedät, että hän on aina sinua varten? Ja tiedät, ettet koskaan jättäisi häntä.

- Saako tuntea itsensä sankariksi, kun väsyneenä lähdet treeneihin ja tiedät, että se tekee hyvää?

- Onko paras tunne aina treenin jälkeen, kun hiki on pinnassa ja voit taputtaa itseäsi olalle? Sun oma yhden hengen tiimi veti hyvin...jälleen kerran.

- Nautitko siitä, kun taltutat nälkääsi ja ruoka on yhtäaikaa hyvää, terveellistä ja häikäisee loistollaan?

- Löytyykö onni suihkun alta, kun päivän liat saa pestyä pois?

- Vai se tunne, kun kömmit peiton alle ja saat sulkea silmäsi kaikkesi tehneenä?

Joskus on levitettävä siivet ja opeteltava lentämään

Listasta puuttuu varmasti paljonkin, mutta ehkäpä siinä on myös paljon tuttua. Mikä taito onkaan nauttikaan arjesta ja kuinka paljon työkalu nimeltä asenne voi auttaa? Muista, että valinta on sinun ja voit tehdä sen joka päivä...mahdollisesti monta kertaa päivässä.

-Virpi

Kuinka puhut itsellesi?

Heti alkuun on kerrottava, että tämä aihe on pyörinyt mielessäni jo tovin. Sen tajuaminen oli pienoinen shokki, joten olen joutunut työstämään asiaa. Toisaalta se on myös kovin henkilökohtainen, joten ajatusten julkituominen on vaikeata. Toivon kuitenkin, että se herättää jonkun muunkin ja saa siten hyviä asioita aikaiseksi. Tämä on niitä hetkiä, kun bloggaajana pelkää paljastavan itsestään liikaa, mutta pidemmiltä puheitta eteenpäin.

Otetaanpa alkuun pari esimerkkiä elävästä elämästä:

Työkaveri: Hei, ootko ajatellut hakea sitä avointa paikkaa?

Minä: Joo, en hae

Työkaveri: Miksi, oisit tosi hyvä siinä?

Minä: Ei mua kuitenkaan valittaisi.

Työkaveri: Mahtavan asenteen oot valinnut

Minä: No joo, siis kiinnostaisi, mutta pelottaa vielä se työn määrä ja miten vapaa-aika kärsisi

Työkaveri: Esimiehilläkin on oikeus vapaa-aikaan

Minä: Niin, mutta ei mua valittaisi ja varmaan kuukahtaisin paineiden alle

...

Ystävä: Vau sä näytät tosi hyvältä

Minä: No vitsi ku mulla on nää vatsamakkarat ja jenkakahvat

Ystävä: Höpö höpö oot aina niin raikkaan ja sporttisen näköinen 

Minä: Siis oikeesti?

Ystävä: Et oo sitten peiliin kattellut?

Minä: Liiankin usein eli faktat on hallussa, pitäis se pari kolme kiloa kiristää

...

Tässä positiivisen ajattelun opettelun keskellä olen muutamia kertoja saanut itseni kiinni todella ikävästä asiasta, nimittäin itseni vähättelystä, aliarvioimisesta ja suoranaisesta morkkauksesta. Siinä samassa, kun pyrin kannustamaan ystäviäni ja kollegoitani kohtelen itseäni huonosti, suorastaan ala-arvoisesti. Työminäni on aina vähän semmonen idiootti höseltäjä, se ei osaa mitään kunnolla vaan tekee vähän sinnepäin, tyrmätään usein tyhmäksi jne. Vapaa-ajan minä on laiska ja saamaton, eikä saa kaikkea tekemätöntä tehdyksi, lehtikasat pyörii nurkissa, kaapit ovat kaaoksessa ja kotikin saisi olla siistimpi. Kuntoilija minä on heikko ja säälittävä, rimpuilee tekniikoiden kanssa ja hengästyykin hetkessä. Ja mikä pahinta peilistä katsoo läski ja elämän pyörteissä vanhentunut pian keski-ikäinen nainen. Siis apua!

Jos puhuu itselleen rumasti sietäisi saada päin näköä. En ikinä sanoisi kenellekään muulle niin julmasti kuin itselleni. Tietyissä tilanteissa siitä on toki hyötyä eli saan viritettyä itseni taistelukehään ja ylitän itseni, mutta rajansa kaikella. Haluaisin olla töissä aina se paras, mutta perhana kun on niin päteviä kollegoita vino pino. On myös uuvuttavaa yrittää olla aina se tähtihyökkääjä, jonka harteilla on liikaa ennakko-odotuksia. Mutta itseä siitä on vain syyttäminen. Tosin tämän kanssa on menty eteenpäin ja päästän itseni tänäpäivänä helpommalla kuin vuosi tai kaksi sitten. Ehkäpä jonain päivänä olen omastakin mielestäni ihan hyvä jätkä pintavioista huolimatta, koska eihän kukaan ole täydellinen.

Kuinka montaa ihmistä voisit nimitellä läskiksi? Ja nyt ei sitten puhuta siitä selän takana tapahtuvasta arvostelusta. Minä en sanoisi ketään, lukuun ottamatta itseäni. Olisi välillä huikea kokemus jos voisi katsoa itseään kuten muut, tunnistaisinkohan itseäni? Sitä olisi todennäköisesti lempeä ja kannustava, näyttäisi peukkua ylöspäin ja vislaisi perään. Liian usein huomioni kertyy kuitenkin siihen, mikä ei miellytä ja kaikki hyvä menettää merkityksensä. Ei kai pahalla saa ikinä hyvää, joten miksi sorrun siihen minulle maailman tärkeimmän ihmisen kohdalla?

Tajuttuani faktat olen yrittänyt olla itselleni kiltti. Koitan sanoa, että olet todella upea ja hyvä juuri tuollaisena. Jos et pidä painostasi, voit toki tehdä sille jotain, mutta muista, ettei yksikään kilo määrittele sinua ihmisenä. Sinussa on paljon hyvää, painoit sitten 50 tai 70 kiloa tai jotain siltä väliltä. Et arvostele ketään muutakaan tämän kilojen perusteella, joten miksi teet sitä itsellesi? Sillä hetkellä, kun saan itseni kiinni kiusaamisesta yritän muuttaa keskustelun toisenlaiseksi. Eli edistystä on tapahtunut pienoisen ahaa-elämykseni jäljiltä.

Älkää luulko, että tämä on asia, jolla dissaan itseäni jatkuvasti. Suurimman osan ajasta olen kannustava kaveri, joka vinkkaa itselleen, mutta ilkeyksiäkin lentelee viikoittain. Olen yrittänyt ymmärtää mistä moinen johtuu ja kuinka kauas se vie. Onko se peräisin teini-iästä, jolloin oma keho muuttui ja siihen oli vaikea suhtautua? Vai kannanko mukanani haavoja, jotka sain pitkästä parisuhteesta? Sen aikana sain toki kuulla olevani kaunis, mutta painoni oli toisen henkilön toimesta tarkassa syynissä. Onko jokainen saamani puolihuolimaton kommentti ja väärin ymmärretty heitto painunut takaraivooni ikuisiksi ajoiksi? Kuinka suurta tuhoa olen tehnyt, kun olen arvostellut itseäni peilin äärellä? Vai kuinka paljon annan median vaikuttaa tähän kaikkeen?

Toivoisin, että jokainen, jonka lähipiirissä on pieniä lapsia muistaisi sen, miten raadollinen maailma on. Siksi meidän aikuisten pitäisi näyttää esimerkkiä ja suojella ilkeyksiltä. Etenkin tyttöjen kuullen kriittiset ulkonäkö- ja painokeskustelut pitäisi olla pannassa, täysin. Ajattelen tässä kohdassa erityisesti pientä kummityttöäni, joka on ihana 3-vuotias prinsessa. Haluaisin, että hän voi tuntea olevansa rakastettu, kaunis ja täydellinen omana itsenään läpi elämän. Lupaan ja vannon, että teen omalta osaltani kaiken, jotta nuo tunteet tulisivat toteutumaan. Teen myös töitä sen eteen, että itseni kiusaaminen jää jossain vaiheessa kokonaan pois.

Otin tuon kuvan torstaiaamuna itsestäni. Se poiki positiivisia kommentteja ja kieltämättä osa niistä siivitti minut hyvään suoritukseen töissä, kiitos niistä. Olin vetämässä sellaista valmennusta, jota en ollut aiemmin tehnyt. Sellaisina hetkinä itseluottamusta hakee mm ulkoisista tekijöistä. Jälkikäteen kaivoin kuvan esiin ja ihmettelin ystävälleni, että enhän minä näytä tuolta. Minähän siinä olen, mutta näytän niin hoikalta, että peili varmaan kaventaa ja sitä rataa. On oikeastaan aika surullista, että aikuisenakin on vielä paljon käsiteltävää itsensä kanssa. Toisaalta on hyvä tunnustaa faktat, jotta niille voi tehdä jotain ja muuttaa suuntaa. Nyt on vain käännettävä selkä aina, kun ikävä kommentti tulee vastaan ja tarpeen vaatiessa ottaa kovat keinot käyttöön, jos typerä itsekritiikki ei pidä päätään kiinni.

Kuinka sinä kohtelet itseäsi? Oletko lannistava ilkeilijä vai kaikkien kaveri? Ovatko asiat hyvin tällaisenaan vai tarttisko tehdä jotain? Mietitkö koskaan, kuinka sisäinen puhe vaikuttaa sinuun ja millaisen tvistin se tuo tekemiseesi? Voisiko asiat tapahtua eri tavoin, jos mukanasi kulkisi tsemppari ikuisen ankeuttajan sijaan? Kannattaisiko tarjota itselleen paremmat puitteet arkeen? Nyt on hyvä hetki muuttaa suuntaa.

Sushisynttärit

Olen haaveillut jo pitkään siitä, että kokeilisin sushin tekoa. Reseptejä on tullut googletettua selaimen muistiin, mutta varsinainen toiminta on jäänyt suunnitteluasteelle. Olen suhtautunut aiheeseen hieman pelokkaasti ja miettinyt osaisinkohan. Sushi on ruokalaji, joka kiehtoo, mutten ole oikein saanut selvyyttä tykkäänkö siitä vai en. Kotikaupungissani kunnon sushia ei taida edes saada, Lahti on lihamukien (nolottaa myöntää, että en ole testannut) ja pizzerioiden luvattu junttila. Sanon tämän kaikella rakkaudella, enkä halua ikinä muuttaa täältä pois. Korkeintaan johonkin lähikuntaan, mutta merta edemmäs kalaa en haikaile lain.

Nyt tämänkin voi poistaa to do listalta, sillä sain suureksi onnekseni kutsun sushisynttäreille. Ystäväni täytti vuosia ja kokosi kivan porukan kotiinsa kokkailemaan. Paikalla oli sushimestari, joka neuvoi meidät untuvikot alkuun ja sitten jokainen pääsi testaamaan rullaustaitojaan. Tuli seurattua silmä tarkkana, kyseltyä paljon, räpsittyä viisi miljoonaa kuvaa ja sormet syyhysi, kun pääsi itse eetteriin.

Merilevän sisään käärittiin:

- riisiä...tämä lienee itsestäänselvyys

- avokadoa

- kevätsipulia

- kurkkua

- korianteria 

- wasabia

- rapuja (sellaisia isoja, jotka paistettiin ensin pannulla mm valkosipulin kera)

- pinaattia

- mätiä

- kylmäsavulohta

- vain mielikuvitus on rajana eli raa'an kalan/äyriäisten kammoksujat, tekin voitte kokeilla tätä herkkua

Raaka-aineiden kustannukset olivat olleet noin 60 euroa eli ei mikään paha rasti. Sen lisäksi bambumattoja voi käyttää uudestaan ja uudestaan. Joitain aineita jäi myös reilusti yli, ei tämä herkku ainakaan liian kalliiksi tule mikäli on perusduunari. 

Homma menee pelkostetysti näin:

- keitä riisi ajoissa, pakkauksessa on tarkat ohjeet eli noudata niitä sokeasti

- anna riisin jäähtyä ja mausta se etikkaseoksella, vinkki: maistele ja käytä reippaasti suolaa

- aseta merileväarkki bambumatolle kiiltävämpi puoli ylöspäin

- painele riisi kostein sormin, jätä yläreuna hieman vajaaksi noin 1/3

- laita wasabia ohut viiva..tämä on tuhtia kamaa eli ole varovainen

- käytä haluamiasi raaka-aineita, muista että kokonaisuus pitää rullata eli älä heittäydy ahneeksi

- rullaa kokonaisuus tiiviiksi paketiksi ja kostuta yläreuna niin levä tarttuu kiinni

- laita pötköt hetkeksi jääkaappiin

- leikkaa makirullat ja sitten eiku ääntä kohti

En osaa sanoa mikä oli parasta, tekeminen, silmiä hivelevän kaunis ruoka vai syöminen. Ehkäpä kaikki kolme, hyvällä seuralla maustettuna. Opettelin myös syömään puikoilla, enkä joutunut turvautumaan haarukkaan, pienet sille! Kääröt dipattiin soijakastikkeeseen, sipaistiin kylkeen varovaisesti wasabia ja päälle inkivääriä, seurauksena taivaallinen makukokemus. Eikä lainkaan pöllömpi ohjelmanumero eli kannattaa kopioida, sillä yhdessä tekeminen on aina mukana.

Nyt pitää vain miettiä koska mun kotikeittiö vaihtaa japanilaiseen tyyliin ja täällä pyöritellään ensimmäiset makit. Yksi asia on nimittäin varmaa, en vain tykkää vaan rakastan sushia. Mutta epäonnistumisen pelko on tiessään eli halukkaat voivat kutsua itsensä mun sushi-iltaan :)

Etuoikeutettua olla minä!

Mietitkö koskaan kuinka hienoa on olla juuri sinä? Kuinka etuoikeutettu olet, kun elämässäsi on tietyt ihmiset, joihin voit luottaa...eläinystäviä unohtamatta. Miten paljon pidät työstäsi ja tiedät sen kasvattavan ja kehittävän jatkuvasti. Onko arjessasi lukuisia asioita, jotka tekevät elämästäsi ainutlaatuisen, saavat hymyilemään? Tuleeko vastaasi usein hetkiä, jolloin voit kiittää elämää, vaikkei se aina pelkkää juhlaa olisikaan? Vai haikailetko vieraisiin pöytiin ja katsot kaiholla jonkun toisen elämää?

Viikkoni on ollut hyvällä tavalla kiireinen eli siinä syy hiljaiseloon. Olen pursunnut valtavasti energiaa ja hymy on ollut aamusta iltaan korvissa. On tehnyt mieli lauleskella eteenpäin mennessä. On myöhästytty junasta, jota odotti. On kolautettu olkapäitä verottajan kirjeille. On manailtu työkonetta, joka ei enää jaksa pysyä hereillä. On koettu kollektiivista turhautumista työkavereiden kanssa, mutta löydetty uusi balanssi ja usko tulevaan. 

On skoolattu elämälle ja ystäville. On muutettu omia rajoja ja otettu hyppyjä tuntemattomaan. On onnistuttu ja innostuttu monta kertaa. On hankittu hiki pintaan ja revitelty kunnolla. On vietetty hotellielämää ja nautittu arjen luksuksesta. On palattu kotiin. On tehty tyhmiä juttuja ja naurettu itselle. On podettu väsymystä ja epäonnistumisen pelkoa. On kiitetty pienistä ja suurista. On annettu hetken viedä ja mietitty vasta, kun tehtyä ei ole saanut enää tekemättömäksi. On eletty.

Lopputuloksena tästä kaikesta voin vain todeta, että on hienoa olla minä...suorastaan etuoikeutettua. Toivottavasti sinäkin voit sanoa niin peiliin katsoessa. Ihanaa viikonloppua maailman parhaalle sinulle!

Repsahduksia

Juuri, kun luulin olevani vahva ja viisas repsahdin totaalisesti. Taisin viikko sitten langettaa itselleni shoppailukiellon jatkoajan, mutta sitten eräänä kauniina päivänä kävelin houkutuksiin äärelle ja repsahdin. Sinne meni päättäväisyys, harkinta ja selkäranka...tai no ei nyt ihan. Visa ei vinkunut eikä järki irronnut ruumiistani, kun rikoin omia sääntöjäni. Syy miksi työmatkalta kotiutui enemmän tavaraa kuin sinne lähtiessä on melkein hyvä. Tai siis ainakin haluan uskotella niin. Urheiluvaatekokoelmani on huudellut jo tovin täydennystä eli tarpeiden äärellä kuitenkin. Kiertelin Intersportissa tarjoushaukkana ja syynäsin jokaisen oranssin hintalapun. Kanssashoppailijat varmaan kuulivat kuinka pienet aivosoluni työskentelivät ja punnitsivat vaihtoehtoja.

Totuuden nimissä olisin voinut palata kotiin tyhjin käsin. Materialismin himo ei saanut pyörteisiinsä ja jokainen vaate, joka tuntui kalliilta hylättiin ensisilmäyksellä. Vaikka koen hieman huonoutta uskon, että olen oppinut jotain. Toivon, että tulevaisuudessa kaikki hankintani ovat tarkkaan harkittuja eli kysyn itseltäni tarvitsenko seuraavat kysymykset:  tätä oikeasti, onko tässä järkevä hinta/laatu-suhde ja kestääkö tilini saldo hankinnan. 

Kuitin lopullinen yhteenveto kertoi seuraavan tarinan:

Juoksutakki 25,90 €

Juoksutrikoot 19,90 €

Sukat x 3 12 € (sukkia ei edes lasketa, koska ne on ns pakollinen hankinta)

Treenitoppi 10 €

Yhteensä: aika hyviä hankintoja, eikö?

Kun repsahduksen maailmaan oli päästy lipsuin seuraavana aamuna uudestaan. Olin aloittanut herkuttoman huhtikuun eli tarkoituksena oli välttää sokerisia herkkuja. En ole varsinaisesti kovin perso makealle, mutta jokainen pulla, muffinssi ja jäätelö ovat kokeilumielessä pannassa. Siksi pääsiäisen jälkkärikin oli huijattu versio suklaamoussesta eikä sisältänyt mitään epäterveellistä. Mutta niin vain latasin huomaamattani lautaselleni minipannukakkuja. Tajusin vieläpä virheeni ennen peliliikkeiden tekoa, mutta en voinut enää vastustaa. Vihollinen kuvassa vasemmassa yläreunassa, mutta todettakoon, että oli se sen arvoista :)

Elämä pitää kuitenkin sisällään erilaisia repsahduksia. Sillä hetkellä ei pitäisi ruoskia itseään maanrakoon vaan miettiä, mitä tapahtui ja oliko se niin kamalaa. Maailma ei kaadu pienistä virheistä eikä elämää kannata ottaa niin vakavasti, että kieltää itseltään liikaa. Ajatellaanpa vaikka laihduttamista ja sitä, että kieltää itseltään kaiken hyvän. On tietenkin hyvä syödä terveellisesti, mutta liiallinen kieltotaulu lisää houkutuksia ja altistaa repsahduksille. Lopputulos voi olla sitten entistä pahempi kontrollin menetys ja paino liikkuukin ihan väärään suuntaan. Olisiko sittenkin hyvä syödä joskus pari palaa suklaata tai nauttia uunituore pulla, jos sillä keinoin on helpompi pysyä kohtuudessa? Sen kerran kun rikot sääntöjä tee se tyylillä ja nauti jokaisesta hetkestä.

En siis pidä itseäni epäonnistujana kummassakaan repsahduksessa. Pysyin molemmissa tapauksissa kohtuudessa, enkä pistänyt kaikkea ranttaliksi. Lupaan ja vannon, että seuraavat vaatehankinnat tehdään edelleen tarkkaan harkiten...jos sanani syön, mörökölli minut viekööt. Uusia takarajoja tai ostoskieltoja ei siten ole asetettu eikä ole syytä asettaakaan. Mitä tulee sen herkuttoman huhtikuun suhteen, niin nousin takaisin ratsaille ja jatkan päättäväisesti loppuun asti.

Ole armollinen itsellesi, olet sen ansainnut <3

Tässä vielä tarinan syyllinen eli liian kiva, laadukas ja halpa juoksutakki.

Päämäärätöntä haahuilua

Pysähdyin tänään miettimään onko aina oltava joku suuri päämäärä. Ja mitäs sitten, jos sitä ei vaan ole? Onko sitä jotenkin epäonnistunut, jos ei halua mitään suurta, hienoa ja kiiltävää? Niin ja millainen hyvä päämäärä sitten on? Käytin pääsiäisen ja pari extra lomapäivää päämäärättömään haahuiluun, joiden aikana totesin, etten oikeastaan ole menossa minnekään. Pystyn katsomaan menneisyyteen hyvillä mielin, enkä odota tulevalta mitään maata mullistavaa, meitsi on vaan täällä Lahessa tyytyväisenä nykyisyyteen.

Tarkoitushan toki olikin levätä laakereilla ja ladata akkuja. Tavoite saavutettu eli en saanut oikein mitään hyödyllistä tehtyä, siinä sivussa ehdin jopa tylsistyäkin. Viimeisen pyhäpäivän käytin samoilemalla päämäärättömästi ympäri kotipitäjää. Siinä se sitten lopullisesti iski takaraivoon, että kääk enhän mä oikeastaan tavoittele mitään. Suorituskeskeiselle höyrypäälle, joka rakastaa pikkutarkkuutta, kilpailee kaikkien kanssa ja haluaa jatkuvasti jotain uutta, se oli selkeä kriisin paikka. Mä olen siis kriisissä, paniikissa ja melkein kadotuksessa, joten kutsukaa poliisi ja palokunta!

En halua edetä urallani, tavoittele parempaa pestiä tai haaveile alaisista. Olen tyytyväinen tässä ja nyt, ainoana haaveena täyttää eteeni asetetut saappaat mahdollisimman hyvin. Jos totta puhutaan, siinä on yhdelle ihmiselle ihan tarpeeksi. En haaveile isommasta kodista vaan tykkään omastani juuri sellaisena kuin se on. Olen oppinut tykkäämään (jollain omituisella tavalla) jopa siitä naapurista, joka saa minut ärtymään kävellessään rappukäytävässä nahkahousut jalassaan ja esitellessään rintakarvojaan. Ei, hän ei ole vieläkään mielestäni komea alfauros, eikä hän vieläkään, yhdeksän vuotta kestäneen "tuttavuuden", jälkeen osaa tervehtiä minua, mutta onhan se silti ihan mukava lisä rauhallisessa kerrostalolähiössä.

En koe olevani epäonnistuja vaikka siviilisäätyni on sinkku, korjataan ikisinkku. Suomalainen onnistumisen mittayksikkö eli omakotitalo, farmariauto, mies, 1,6 lasta ja labradorinnoutaja ei saa minua harmittelemaan elämäntilannettani. Siis apua missä se perisuomalainen kateusgeeni luuraa? En osaisi kuitenkaan parkkeerata isoa autoa ilman pintanaarmuja ja pelkkä ajatus ydinperheestä tuntuu niin perin omituiselta, vaikka mistäs sitä koskaan tietää. Olen onnellisen omituinen kissanainen ja ajatuskin noutajan omistamisesta olisi karmaiseva, liian tasapaksua. No okei se sauna kyllä kelpaisi ja siinä taitaa olla se mun suurin haavekuva. Jos joskus saan ikioman saunan aion saunoa kyllästymiseen asti ja vähintään joka toinen liian pitkään eli niin, että meinaa taju lähteä :)

Edes lottovoitto ei ole suurin haaveeni ja osallistun lottoarvontoihin vain, jos joku kerää työpaikalla porukan mun puolesta ja muistaa kutsua mukaan. En kuitenkaan tulisi onnelliseksi miljoonapotista, vaikka haaveilen, että säästötilini on vielä joskus nimensä veroinen. Rakastan materiaa ikuisesti, mutta mitoitan haaveeni realistiselle tasolle, sellaiselle duunarirealismin paikkeille. Olen myös luopunut sitku elämästä, jossa kuvitellaan onnen olevan jostain tavarasta, matkasta, elämyksestä tai ihmisestä kiinni. Mut on siis tuomittu olemaan liian tyytyväinen siihen, mitä on tässä ja nyt, ihan järkyttävän kamalaa! Miten tässä on voinut päästä käymään näin? Onneksi kiireinen arki on ihan juuri ovella niin loppuu tämä turha lorvinta ja ylianalysointi, se lienee ainoa mahdollisuuteni pelastukseen.

Ja kyllä olen hyvin omituinen ja ylpeä siitä <3

Suurin haaveeni just nyt, talvikunnossapidon loppuminen

Perilahtelainen maisema, mää rakastan tätä cityä

Kaupungin karmeimmat portaat ja sitkeä vanha paatsa, joka niitä ramppasi niin, että tuli katsoessakin hiki. Tonne vois mennä kuolemaan tai saada ainakin pohkeet kramppaamaan

Herra ja rouva sorsa päiväkävelyllä, sanottiin kohteliaasti moikat toisillemme

Höyryäminen sallittu

Tiedättekö sellaisia ihmisiä, jotka ovat aina hillityn tyylikkäitä, osaavat asettaa sanansa huolellisesti ja heistä huokuu harkittu viisaus? Ihailen sellaisia ihmisiä, ehkäpä siksi, että koen olevani täydellinen vastakohta. Olen aina ollut höyryäjä, joka syttyy nollasta sataan sekunnin sadasosassa, tarvittaessa jopa valonnopeudessa. Se on ominaisuus, joka tekee minusta minun. Se leimaa minut kiireestä kantapäähän, asia jota häpeilen ja rakastan yhtäaikaa.

Yksi elämäni kohokohtia oli se, kun sain koko koulun ala-asteella uskomaan, että Elvis on elossa. Olin nähnyt siitä dokumentin ja höyrysin seuraavana päivänä niin paljon, että vakuutin muutkin. Asiaa toki helpotti se, että kyseessä oli pieni kyläkoulu, mutta saavutus silti. Kukaan muu ei varmaan muista sitä, mutta itse voin palauttaa ne tunteet edelleen pintaan. Tarina kertoo minusta jotain olennaista, jos olen innostunut saan halutessani kaikki mukaan. Vastaavasti jos käytän höyryämistäni väärin, saan myrkytettyä kaikkien mielen ja kylvettyä pahaa verta ympärilleni. Onneksi olen oppinut hillitsemään tuota puoltani ja pyrin pitämään huonon tuuleni sisälläni, koska kenelläkään ei ole oikeutta pilata toisten päivää.

Jos on luonteeltaan höyrypää, ei sille nyt vaan voi mitään. Kannattaa siis oppia rakastamaan sitä sisäistä hörhöilijäänsä, joka ratsastaa tunteiden aloilla ja elää hetkessä nauttien kaikesta kokemastaan joka solulla. Yksi asia, joka helpottaa on se, että lähipiiristä löytyy joku kanssahöyryäjä, jonka kanssa intonsa voi jakaa. Kunnon höyryäjä toki höyryää kaikille, mutta pääsee elementtinsä kunnolla vasta lajitovereittensa parissa.

Olen siitä onnekas, että lähipiirini on kulkeutunut useampi kaltaiseni höyryliikkuja. Heidän kanssa voi höyrytä yhdessä miten ihanaa on hikoilla, revitellä rajojaan, jakaa kokemuksia tempauksen vaikeudesta, ideoida burpee haasteita, pohtia mikä käsilläseisonnassa kiehtoo jne. meidän höyrypäisten asialista on loputon. Nöyrin kiitos allekirjoittaneen kanssasisarille (tunnistatte kyllä itsenne) ja anteeksipyyntö sijaiskärsijöille. Mutta en tee sitä tahallani ja jos höyryistä poistaisi puolet olisin vain varjo itsestäni. Haluan pienistä nolouden hetkistä huolimatta olla juuri tällainen, katsoa maailmaa naivisti ja heittäytyä täysillä!

-höyryäjä

Kiire on ruma sana

Kiire on tämän päivän sana ja tuntuu, että kaikilla on kiire. Mitä kiireempi sitä parempi ja sitä hienompi ihminen...no ei todellakaan, ei ainakaan minun mielestäni. Tuntuu, että nykyisin työelämä on pelkkää kiirettä ja yksi sun toinenkin pönkittää itseään sen perusteella, kuinka kiireinen on. Kollega, joka ehtii vaihtamaan kuulumisia, ei hönkäile päättömästi ympäriinsä ja pitää työpäivät oikean pituisina ei varmaankaan tee työtään hyvin ja lusmuilee takuuvarmasti. Katsotaan sitä vielä varmuuden vuoksi kieroon, koska pakostihan se alisuorittaa. Aivan kuin paremmuuden mitta laskettaisiin saapuvien sähköpostien määrällä, joita on sitten kiire kommentoida ja kahlata läpi. Mitä enemmän palavereita, sitä parempi, kiireinen ihminen ei ehdi tauolle ja on salaa ylpeä siitä. Sama kiireen tunne seuraa työpaikalta kotiin ja on niin kiire, ettei ehdi liikkumaan, pitämään yhteyttä ystäviin eikä nukkua kunnollisia yöunia. Kiire on niin ruma sana, eikä se tee ketään paremmaksi vaan pikemmin kärttyisäksi.

NLP verkko-opintojen, itseni analysoinnin ja positiivisen ajattelun myötä olen lopullisesti kyllästynyt kiireeseen. Olen elänyt tarpeeksi kauan sen kahleissa ja nähnyt miten se minuun vaikuttaa, ei hyvällä tavalla. Vihdoinkin olen luopunut sankkarikulttuurista, liiallisen yrittämisen oravanpyörästä ja multitaskaamisesta. En yritä kiillottaa sädekehää pääni päällä haalimalla liikaa töitä, joita en ehdi tekemään ja joiden alle muserrun. Olen hyväksynyt sen, etten lue kaikkia sähköpostejani välittömästi, kukaan ei kuole ja jos jollain on kiire niin soittakoot. Tiedän senkin, että multitaskaaminen ei ole mahdollista, ei edes naisille, vaikka niin väitetään. Asiat on tehtävä yksi kerrallaan, turha sitä on hötkyillä kymmenen parissa samanaikaisesti, sillä kaaos vain vähentää tehokkuutta.

Minunkin kalenteri on täynnä eli ei ne työt ole minnekään kadonnut, enkä välttele projekteja, koska haluan olla kiireetön. Olen aikatauluttanut työni toukokuun loppuun asti eli peukaloiden pyörittämiselle ei ole aikaa. Kun töissä on kiire, kannattaa pitää tehtävälistat ojennuksessa ja merkattava yksi työ toisensa jälkeen tehdyksi. Jotta tiedän missä mennään, olen oppinut suunnittelemaan, priorisoimaan ja sanomaan ei. Merkkaan kaikki asiat yksityiskohtaisesti eli sähköinen kalenteri, paperikalenteri ja muistikirjani ovat täysin hallinnassa. Jos en pysty lupaamaan tarkkaa takarajaa en anna kohtuuttomia lupauksia, monien on kylläkin vaikea ymmärtää sitä. Tällä tavalla pidän lagat käsissäni ja säilytän hallinnan tunteen.

Jos on oppinut elämään suorituskulttuurissa ja vetämään itsensä piippuun on vaikea luopua kiireestä. Etenkin, jos tykkää työstään, haluaa tehdä asiat täydellisyyttä hipoen ja olla parempi kuin muut. Voi olla, että siihen tarvitsee ulkopuolisen asiantuntijan, joka avaa silmät. Voin sanoa näin, koska olen joutunut myöntämään faktat työpsykologin avustuksella. Vuosi sitten jaksamiseni oli kulunut loppuun, työ vei kaiken energiani ja vapaalla olin kuin nukkuneen rukous. Minut pakotettiin katsomaan totuutta silmiin, luopumaan hetkellisesti kaikesta suorittamisesta, jopa liikunta meni pannaan. Opin ymmärtämään, milloin olen tarpeeksi hyvä ja milloin olen tehnyt työni kunnolla. Pikkuhiljaa opettelin päästämään irti ylisuorittamisesta, opettelen sitä oikeastaan edelleen.

Uskoisitko, että vähemmän on enemmän? Sehän on usein ihan päinvastaista, mihin olemme oppineet. Haluamme mitata itseämme pitkällä tekemisten listalla ja vertaamme itseämme muihin projektien määriä ynnäämällä. Vuoden harjoittelun jälkeen voin vannoa tuon nimeen, vähemmän on oikeasti enemmän. Kun asiat tekee yksi kerrallaan ja pistää keskittymisen käsillä olevaan projektiin, on lopputulos palkitseva. On opittava, ettei maailmaa voi parantaa kerralla, se on tehtävä pieni pala kerrallaan. Turha myös huudella muihin pöytiin se riittää, että tekee omansa. Jos kaveri ei tee omiaan, se on hänen murheensa eikä sinun, turha sillä on liikaa stressata. Näillä keinoilla seuraavaan projektiin pääsee usein nopeammin käsiksi ja vaakakupissa on laadukkaampaa tekemistä, kuin silloin, kun yrittää tehdä kaiken kerralla.

Uusi tapani tehdä töitä tuntuu silti paikoin ahdistavalta ja paikoin mahtavalta. Kysyn välillä esimieheltäni teenkö tarpeeksi, toiminko väärin ja onko työpanokseni riittävä, niin syvälle vääristynyt työkulttuuri on sisälläni pesiytynyt. Poden siis syyllisyyttä, vaikka tiedän tekeväni oikein. Nykyisin pystyn pysähtymään kaaoksenkin vallitessa ja suhteuttamaan asiat oikealla tavalla. Ne ovat vain yksittäisiä asioita ja vanha klisee pitää paikkansa, asioilla on tapana järjestyä. Vain harvoin muserrun yksittäisten takaiskujen johdosta ja jätän työasiat työpaikalle lähtiessäni kotiin. Vaikka olen pakkomielteinen älypuhelimen orja, en lue sähköpostejani vapaalla. Yritän parhaani mukaan pitää työpäivät kahdeksan tunnin mittaisina ja päivän venyttäminen on vain poikkeus sääntöön. Ripottelen lomapäiviä säännöllisiin väleihin ja lataan akkujani rutiininomaisesti.

Työn vastapainoksi olen tehnyt muutamia periaatepäätöksiä. En vatvo työasioita vapaa-ajalla, koska silloin olisin työmoodissa, enkä pystyisi rentoutumaan (psykologin viisauksia). Tapaan joka viikko vähintään yhden ystäväni, sillä ystävät ovat tärkeintä, mitä minulla on. Vaikka haluan sitoutua työhöni, en halua mennä naimisiin sen kanssa, tämä on tietoinen valinta hyvinvoinnin tuplaamiseksi. Pidän tiukasti kiinni lounastauoista, kahvitauot tosin unohtuvat useinkin, mutta pikkuvikoja. Syön säännöllisesti työpäivän aikana ja jos palaveri sattuu ruoka-ajan kanssa päällekkäin varaan eväät koneen äärelle. Minä + nälkä olemme niin sietämätön yhtälö, että siitä ei seuraa muuta, kuin sanomista. Laukusta löytyy aina proteiinipatukoita pahimman kiukkunälän taltuttamiseksi.

Kun töissä on kiirettä pidän viikonloput väljinä. En halua, että kiire seuraa vapaa-ajalle, kunhan ehtii pakolliset siivoukset, kokkaukset, kahvitreffit, päiväunet ja pyykkäykset hoitaa niin hyvä. Viikonloppuina priorisoin päiväunia, koska ylimääräinen uni on luksusta. Uni on se helpoiten järkkyvä elementti ja sitä kehomme tarvitsevat stressaavissa tilanteissa normaalia enemmän. Kömmin arkisin usein yhdeksältä (joskus aikaisemminkin) nukkumaan, koska lepo on tärkeämpää kuin yksikään tv-ohjelma. Arvatenkin seuraan aika vähän tv-sarjoja eli turha kysellä niiden juonenkäänteistä.

Työkalenterin lisäksi pidän huolta, että viikkoihin mahtuu oikeanlaista säpinää eli liikuntaa. Tällä hetkellä tuo puoli on paletin helpoin osuus, sillä olen täysin hurahtanut CrossFitiin. Työmatkat, muut menot ja jaksamisen huomioiden aikatauluihin pitää sovittaa neljästä kuuteen treeniä. Kroppaa on hyvä kuormittaa eri tavoin ja siksi tämä laji onkin niin huippu, koska treenit vaihtelevat voimasta, ketteryyteen ja tekniikkaharjoittelusta hikispurtteihin. Liikunnan avulla veressä virtaa sopivasti endorfiineja, saa haastaa itseään hyvällä tavalla, istumiselle tulee oikeanlaista vastapainoa ja unen laatu paranee.

Pääsiäisenä keskityn kiireettömyyteen, jotta jaksan toukokuun loppuun asti. Vaikka kiire niminen hevonen pokkuroisi, aion pysyä tiukasti satulassa. Nappasin huhtikuun alkuun pari lomapäivää, jotta saan kunnon irtioton arjesta pyhien lisäksi. Olen viimepäivät tehnyt itselleni tärkeitä juttuja, paikoin hoitanut velvollisuuksia ja paikoin lorvinut päämäärättömästi. Katsotaanpa miltä kiireettömän ihana eilinen lomapäiväni näytti kuvina:

Vuoden eka intervallitreeni, teemalla hiki tekee hyvää

Pääsiäisen pakollinen lammasateria, kiireetön ruokahetki hyvän ystävän kanssa

Varastot täyteen, jos tekee mieli ottaa lasi punaista, niin mulla on aina plan b

Kukkia ja kissoja...toimii aina

Mitä siis haluan tällä paatoksellani sanoa? Haluan sanoa sen, että muistaisit pitää itsestäsi huolta, ettei kiire saa sinusta niskalenkkiotetta. Järjestä elämääsi sopivasti kiireettömyyttä, mieti mikä on oikeasti tärkeätä ja pidä huolta itsestäsi. Loppujen lopuksi sinä olet ainoa, joka on kiinnostunut juuri sinun hyvinvoinnistasi. Olet ainoa asia elämässäsi, joka kulkee vierelläsi viimeiseen hengenvetoon asti. Kuuntele itseäsi, ole itsellesi armollinen ja muista, että kiire ei määrittele sinua. Olet ansainnut muutakin kuin kiireettä <3

-Virpi

Huhtikuun budjetti ja shoppailukiellon jatkoaika

Tänään se sitten on ohi eli vaatteiden shoppailukielto! Mulla oli jo eräässä nettikaupasta ostoskori lastattu täyteen uusia treenivaatteita. Olin pohtinut sopivaa comboa tovin jos toisenkin, punninnut rahanmenoa, todellisia tarpeitani, värien sopimista vanhaan garderobiin jne. Tämä olisi myös se tapa, jolla vanha minä on tottunut toimimaan eli mitään oppimatta tili tyhjäksi ja materiasta tulevaa onnellisuuden tunnetta kohti. Se onni ei muuten ole kovinkaan pitkäikäistä eli kannattaa miettiä, miten paljon haluaa korjata mielipahaansa ostamalla. Itse asiassa loppusumma oli kohtuullinen, karsintaa ja harkintaa oli tehty, mutta silti merkittävä menoerä ja lovi tilini saldoon.

Mitä teki uusi minä? Uusi minä maksoi laskut ja tutki mihin palkka menisi, tai oikeammin mihin suurin osa sillä samalla hetkellä meni. Viivan alle ei jäänyt kovinkaan suurta summaa, vaikka huhtikuussa ei ole sisustussuunnitelmia eikä muitakaan suurempia rahareikiä. Niitä talouden mustia aukkoja tuntuu olevan ihan riittämiin muutenkin mm. asuminen, terveydenhuoltokulut, puhelinlaskut, harrastukset, eläminen...lista on pitkä kuin nälkävuosi. Kyllä mua harmitti tajuta missä mennään, eikä pahemmin lohduttanut se, että pelioikeus oli maksettu (vain golfkelit puuttuvat) ja Visalta kuitattu New Yorkin lennot pois.

Ajatus siitä, että vetäisin itseni tiukille ja tilini taas kerran nollille tuntui pahalta. Se tuntui pahemmalta kuin uuden karheat treenivaatteet. Mitäpä siinä tilanteessa tein? Tuijotin kuukauden pakollisia menoja, niitä ei pystynyt kadottamaan minnekään, totuus on totuus vaikka sitä kuinka kiertäisi. Ja hei mä olen taitavasti kiertänyt sitä Visani kanssa kerta toisensa jälkeen eli been there done that, siihen maailmaan en halua palata. Tyhjensin nettikaupan ostoskorin ja päätin jatkaa ainakin pari viikkoa (mahdollisesti pidempäänkin) kituutuslinjalla. Jos olen pari kuukautta treenannut vanhalla vaatearsenaalilla, pystyn jatkamaan samalla linjalla. Tuskinpa kukaan katsoo, että aina tolla on samat vermeet ja jos katsoo niin ihan vapaasti, annan siihen suostumukseni. Jos yrittäisi pyörittää pesukonetta useammin niin olisi puhtaat releet treeneihin. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin vähentää treenikertoja...not!

On siis parempi katsoa, miten balanssi säilyy ja tehdä peliliikkeitä vasta myöhemmin. Olen aina rynnännyt vaatekaupoille (ja muihinkin hankintoihin) juurikin palkkapäivänä, kun en ole ollut köyhä enkä kipeä. En ole myöskään vaivautunut seuraamaan tilin katetta ahkerasti, turhaa historiatietoa sanon minä ja masentavia menoeriä. Sitten on pitänyt ihmetellä olematonta tilin saldoa viikko jos toinenkin ja lopulta turvauduttu Visaan, jottei nälkä yllättäisi ennen seuraavaa tilipäivää. Luottokunta on kiitellyt, muita plussia tällaisessa toiminnassa ei olekaan. Noloa myöntää, mutta joskus (onneksi tositositosi harvoin ja vain pari kertaa) mua on muistultu pankistakin, että oot sitten ylittänyt tilisi saldon. 

Alkuvuoden aikana olen huomannut, että ruokakulujen lisäksi mystiset muut hankinnat ovat merkittävä menoerä kuukausittain. Osan pystyy torppaamaan pitämällä kukkaron nyörit tiukilla, mutta osa vain tulee vastaan, eikä niitä pysty ohittamaan. Jos laskisin rahojen riittävän ruokaan ja uusiin vaatteisiin ei yhtälössä olisi ongelmia, vaaleanpunaiset lasit silmille ja etiäpäin! Jos kirjanpito on kohdillaan vielä huhtikuun puolivälissä, voin marssia huoletta urheiluliikkeeseen tai täyttää nettikaupan ostoskorin uudestaan. Ehkäpä tämä onkin se suurin oivallus eli isommat hankinnat pitäisi pystyä tekemään kuun puolivälissä, jotta budjetti ei ylity. Aika simppeliä, mutta silti silmiä avaavaa, pakko testata. Onneksi nahka on parkkiintunut kolmen kuukauden aikana, niin uusi päämäärä ei tunnu mahdottomalta saavuttaa.

-Virpi

PS: Kyseessä ei ole aprillipila

Näillä seteleillä pitäisi pärjätä kuun loppuun ruokakaupassa ja niissä mystisissä muissa kuluissa