Tarkoitushan toki olikin levätä laakereilla ja ladata akkuja. Tavoite saavutettu eli en saanut oikein mitään hyödyllistä tehtyä, siinä sivussa ehdin jopa tylsistyäkin. Viimeisen pyhäpäivän käytin samoilemalla päämäärättömästi ympäri kotipitäjää. Siinä se sitten lopullisesti iski takaraivoon, että kääk enhän mä oikeastaan tavoittele mitään. Suorituskeskeiselle höyrypäälle, joka rakastaa pikkutarkkuutta, kilpailee kaikkien kanssa ja haluaa jatkuvasti jotain uutta, se oli selkeä kriisin paikka. Mä olen siis kriisissä, paniikissa ja melkein kadotuksessa, joten kutsukaa poliisi ja palokunta!
En halua edetä urallani, tavoittele parempaa pestiä tai haaveile alaisista. Olen tyytyväinen tässä ja nyt, ainoana haaveena täyttää eteeni asetetut saappaat mahdollisimman hyvin. Jos totta puhutaan, siinä on yhdelle ihmiselle ihan tarpeeksi. En haaveile isommasta kodista vaan tykkään omastani juuri sellaisena kuin se on. Olen oppinut tykkäämään (jollain omituisella tavalla) jopa siitä naapurista, joka saa minut ärtymään kävellessään rappukäytävässä nahkahousut jalassaan ja esitellessään rintakarvojaan. Ei, hän ei ole vieläkään mielestäni komea alfauros, eikä hän vieläkään, yhdeksän vuotta kestäneen "tuttavuuden", jälkeen osaa tervehtiä minua, mutta onhan se silti ihan mukava lisä rauhallisessa kerrostalolähiössä.
En koe olevani epäonnistuja vaikka siviilisäätyni on sinkku, korjataan ikisinkku. Suomalainen onnistumisen mittayksikkö eli omakotitalo, farmariauto, mies, 1,6 lasta ja labradorinnoutaja ei saa minua harmittelemaan elämäntilannettani. Siis apua missä se perisuomalainen kateusgeeni luuraa? En osaisi kuitenkaan parkkeerata isoa autoa ilman pintanaarmuja ja pelkkä ajatus ydinperheestä tuntuu niin perin omituiselta, vaikka mistäs sitä koskaan tietää. Olen onnellisen omituinen kissanainen ja ajatuskin noutajan omistamisesta olisi karmaiseva, liian tasapaksua. No okei se sauna kyllä kelpaisi ja siinä taitaa olla se mun suurin haavekuva. Jos joskus saan ikioman saunan aion saunoa kyllästymiseen asti ja vähintään joka toinen liian pitkään eli niin, että meinaa taju lähteä :)
Edes lottovoitto ei ole suurin haaveeni ja osallistun lottoarvontoihin vain, jos joku kerää työpaikalla porukan mun puolesta ja muistaa kutsua mukaan. En kuitenkaan tulisi onnelliseksi miljoonapotista, vaikka haaveilen, että säästötilini on vielä joskus nimensä veroinen. Rakastan materiaa ikuisesti, mutta mitoitan haaveeni realistiselle tasolle, sellaiselle duunarirealismin paikkeille. Olen myös luopunut sitku elämästä, jossa kuvitellaan onnen olevan jostain tavarasta, matkasta, elämyksestä tai ihmisestä kiinni. Mut on siis tuomittu olemaan liian tyytyväinen siihen, mitä on tässä ja nyt, ihan järkyttävän kamalaa! Miten tässä on voinut päästä käymään näin? Onneksi kiireinen arki on ihan juuri ovella niin loppuu tämä turha lorvinta ja ylianalysointi, se lienee ainoa mahdollisuuteni pelastukseen.
Ja kyllä olen hyvin omituinen ja ylpeä siitä <3
Suurin haaveeni just nyt, talvikunnossapidon loppuminen
Perilahtelainen maisema, mää rakastan tätä cityä
Kaupungin karmeimmat portaat ja sitkeä vanha paatsa, joka niitä ramppasi niin, että tuli katsoessakin hiki. Tonne vois mennä kuolemaan tai saada ainakin pohkeet kramppaamaan
Herra ja rouva sorsa päiväkävelyllä, sanottiin kohteliaasti moikat toisillemme
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti