Kuinka puhut itsellesi?

Heti alkuun on kerrottava, että tämä aihe on pyörinyt mielessäni jo tovin. Sen tajuaminen oli pienoinen shokki, joten olen joutunut työstämään asiaa. Toisaalta se on myös kovin henkilökohtainen, joten ajatusten julkituominen on vaikeata. Toivon kuitenkin, että se herättää jonkun muunkin ja saa siten hyviä asioita aikaiseksi. Tämä on niitä hetkiä, kun bloggaajana pelkää paljastavan itsestään liikaa, mutta pidemmiltä puheitta eteenpäin.

Otetaanpa alkuun pari esimerkkiä elävästä elämästä:

Työkaveri: Hei, ootko ajatellut hakea sitä avointa paikkaa?

Minä: Joo, en hae

Työkaveri: Miksi, oisit tosi hyvä siinä?

Minä: Ei mua kuitenkaan valittaisi.

Työkaveri: Mahtavan asenteen oot valinnut

Minä: No joo, siis kiinnostaisi, mutta pelottaa vielä se työn määrä ja miten vapaa-aika kärsisi

Työkaveri: Esimiehilläkin on oikeus vapaa-aikaan

Minä: Niin, mutta ei mua valittaisi ja varmaan kuukahtaisin paineiden alle

...

Ystävä: Vau sä näytät tosi hyvältä

Minä: No vitsi ku mulla on nää vatsamakkarat ja jenkakahvat

Ystävä: Höpö höpö oot aina niin raikkaan ja sporttisen näköinen 

Minä: Siis oikeesti?

Ystävä: Et oo sitten peiliin kattellut?

Minä: Liiankin usein eli faktat on hallussa, pitäis se pari kolme kiloa kiristää

...

Tässä positiivisen ajattelun opettelun keskellä olen muutamia kertoja saanut itseni kiinni todella ikävästä asiasta, nimittäin itseni vähättelystä, aliarvioimisesta ja suoranaisesta morkkauksesta. Siinä samassa, kun pyrin kannustamaan ystäviäni ja kollegoitani kohtelen itseäni huonosti, suorastaan ala-arvoisesti. Työminäni on aina vähän semmonen idiootti höseltäjä, se ei osaa mitään kunnolla vaan tekee vähän sinnepäin, tyrmätään usein tyhmäksi jne. Vapaa-ajan minä on laiska ja saamaton, eikä saa kaikkea tekemätöntä tehdyksi, lehtikasat pyörii nurkissa, kaapit ovat kaaoksessa ja kotikin saisi olla siistimpi. Kuntoilija minä on heikko ja säälittävä, rimpuilee tekniikoiden kanssa ja hengästyykin hetkessä. Ja mikä pahinta peilistä katsoo läski ja elämän pyörteissä vanhentunut pian keski-ikäinen nainen. Siis apua!

Jos puhuu itselleen rumasti sietäisi saada päin näköä. En ikinä sanoisi kenellekään muulle niin julmasti kuin itselleni. Tietyissä tilanteissa siitä on toki hyötyä eli saan viritettyä itseni taistelukehään ja ylitän itseni, mutta rajansa kaikella. Haluaisin olla töissä aina se paras, mutta perhana kun on niin päteviä kollegoita vino pino. On myös uuvuttavaa yrittää olla aina se tähtihyökkääjä, jonka harteilla on liikaa ennakko-odotuksia. Mutta itseä siitä on vain syyttäminen. Tosin tämän kanssa on menty eteenpäin ja päästän itseni tänäpäivänä helpommalla kuin vuosi tai kaksi sitten. Ehkäpä jonain päivänä olen omastakin mielestäni ihan hyvä jätkä pintavioista huolimatta, koska eihän kukaan ole täydellinen.

Kuinka montaa ihmistä voisit nimitellä läskiksi? Ja nyt ei sitten puhuta siitä selän takana tapahtuvasta arvostelusta. Minä en sanoisi ketään, lukuun ottamatta itseäni. Olisi välillä huikea kokemus jos voisi katsoa itseään kuten muut, tunnistaisinkohan itseäni? Sitä olisi todennäköisesti lempeä ja kannustava, näyttäisi peukkua ylöspäin ja vislaisi perään. Liian usein huomioni kertyy kuitenkin siihen, mikä ei miellytä ja kaikki hyvä menettää merkityksensä. Ei kai pahalla saa ikinä hyvää, joten miksi sorrun siihen minulle maailman tärkeimmän ihmisen kohdalla?

Tajuttuani faktat olen yrittänyt olla itselleni kiltti. Koitan sanoa, että olet todella upea ja hyvä juuri tuollaisena. Jos et pidä painostasi, voit toki tehdä sille jotain, mutta muista, ettei yksikään kilo määrittele sinua ihmisenä. Sinussa on paljon hyvää, painoit sitten 50 tai 70 kiloa tai jotain siltä väliltä. Et arvostele ketään muutakaan tämän kilojen perusteella, joten miksi teet sitä itsellesi? Sillä hetkellä, kun saan itseni kiinni kiusaamisesta yritän muuttaa keskustelun toisenlaiseksi. Eli edistystä on tapahtunut pienoisen ahaa-elämykseni jäljiltä.

Älkää luulko, että tämä on asia, jolla dissaan itseäni jatkuvasti. Suurimman osan ajasta olen kannustava kaveri, joka vinkkaa itselleen, mutta ilkeyksiäkin lentelee viikoittain. Olen yrittänyt ymmärtää mistä moinen johtuu ja kuinka kauas se vie. Onko se peräisin teini-iästä, jolloin oma keho muuttui ja siihen oli vaikea suhtautua? Vai kannanko mukanani haavoja, jotka sain pitkästä parisuhteesta? Sen aikana sain toki kuulla olevani kaunis, mutta painoni oli toisen henkilön toimesta tarkassa syynissä. Onko jokainen saamani puolihuolimaton kommentti ja väärin ymmärretty heitto painunut takaraivooni ikuisiksi ajoiksi? Kuinka suurta tuhoa olen tehnyt, kun olen arvostellut itseäni peilin äärellä? Vai kuinka paljon annan median vaikuttaa tähän kaikkeen?

Toivoisin, että jokainen, jonka lähipiirissä on pieniä lapsia muistaisi sen, miten raadollinen maailma on. Siksi meidän aikuisten pitäisi näyttää esimerkkiä ja suojella ilkeyksiltä. Etenkin tyttöjen kuullen kriittiset ulkonäkö- ja painokeskustelut pitäisi olla pannassa, täysin. Ajattelen tässä kohdassa erityisesti pientä kummityttöäni, joka on ihana 3-vuotias prinsessa. Haluaisin, että hän voi tuntea olevansa rakastettu, kaunis ja täydellinen omana itsenään läpi elämän. Lupaan ja vannon, että teen omalta osaltani kaiken, jotta nuo tunteet tulisivat toteutumaan. Teen myös töitä sen eteen, että itseni kiusaaminen jää jossain vaiheessa kokonaan pois.

Otin tuon kuvan torstaiaamuna itsestäni. Se poiki positiivisia kommentteja ja kieltämättä osa niistä siivitti minut hyvään suoritukseen töissä, kiitos niistä. Olin vetämässä sellaista valmennusta, jota en ollut aiemmin tehnyt. Sellaisina hetkinä itseluottamusta hakee mm ulkoisista tekijöistä. Jälkikäteen kaivoin kuvan esiin ja ihmettelin ystävälleni, että enhän minä näytä tuolta. Minähän siinä olen, mutta näytän niin hoikalta, että peili varmaan kaventaa ja sitä rataa. On oikeastaan aika surullista, että aikuisenakin on vielä paljon käsiteltävää itsensä kanssa. Toisaalta on hyvä tunnustaa faktat, jotta niille voi tehdä jotain ja muuttaa suuntaa. Nyt on vain käännettävä selkä aina, kun ikävä kommentti tulee vastaan ja tarpeen vaatiessa ottaa kovat keinot käyttöön, jos typerä itsekritiikki ei pidä päätään kiinni.

Kuinka sinä kohtelet itseäsi? Oletko lannistava ilkeilijä vai kaikkien kaveri? Ovatko asiat hyvin tällaisenaan vai tarttisko tehdä jotain? Mietitkö koskaan, kuinka sisäinen puhe vaikuttaa sinuun ja millaisen tvistin se tuo tekemiseesi? Voisiko asiat tapahtua eri tavoin, jos mukanasi kulkisi tsemppari ikuisen ankeuttajan sijaan? Kannattaisiko tarjota itselleen paremmat puitteet arkeen? Nyt on hyvä hetki muuttaa suuntaa.