Introvertti ekstrovertin vaatteissa

Sain aamulla palautetta aiemmasta kirjoituksestani, jossa pohdin terveen itsekkyyden rajoja ja merkitystä. Ensinnäkin kiitos viestistä, se ajoi minut hyvällä tavalla syviin pohdintoihin. Asia on nytkin ajankohtainen, sillä vietän ensimmäistä virallista lomapäivääni. Sovittuja tapaamisia ystävien kanssa on nolla. Hmm onko minusta tulossa erakko vai olenko jo sellainen?

Ei nyt sentään, mutta ekstrovertin vaatteissa (jollaisena moni minut todennäköisesti näkee) on introvertti. Lomani tavoitteena on keskittyä omaan itseeni ja ladata akkujani. Loppuvuosi tulee olemaan työrintamalla tiukkaa rypistystä, lukuisia deadlineja ja suorituskeistä sykkimistä. Niinpä lomalaisen kalenteriin on merkitty kaksi treeniä pt:n kanssa, tanssitunti ja yksi golfkierros eli varsin virpimäistä toimintaa. Loppuaika on omistettu mahdollisuuksille olla, lukea oikein ajan kanssa tai lähteä jonnekin ihan ex tempore. Äärimmäisen aikataulutettu työarki (olen oikeastaan aika ylpeä omista organisointitaidoistani) näkyy aikataulujen totaalisena välttelynä vapaalla.

Yksin kotona, onnellisesti länsä

Olen huomannut, että mitä vahvemmin kuuntelen itseäni ja arvostan luontaista rytmiäni, sitä paremmalla tasolla hyvinvointini on. Tunnen olevani minä; energinen, iloinen, sopivasti mietteliäs, nälkäisen utelias ja rento. Eläväinen ekstroverttini, joka viihtyy vilinässä, hakeutuu parrasvaloihin ja kaipaa säpinää, saa sittenkin elinvoimansa hiljaisista hetkistä. Introverttiminäni unohtuu kahvikupin äärelle, nauttii saadessaan jynssätä nurkkia ja sulkeutuessaan muulta maailmalta. Kun molemmilla (tai oikeammin monilla) puolilla on sopivasti tilaa ei identiteettikriisille ole tilaa. On suorastaan helppo hengittää.

Se mitä yritän sanoa on se, että on arvostettava luontaisia tarpeitaan. On annettava tilaa itselleen ja monille puolilleen. Itselleni oli melkeinpä valaisevaa tajuta miten paljon introverttiys asuu minussa. Olen siis aina nähnyt itseni ekstroverttinä. Vaikka erilaiset luonnetestit ja määritelmät ovat hyviä toivoisin, että liiallisesta luokittelusta pyrittäisiin eroon. Uskon siihen, että jokaisessa ekstovertissa asuu introvertti ja introvertissä ekstrovertti. Nautitaan siis erilaisuuden sävyistä ja niiden tarjoamasta rikkaudesta.

-Virpi

Terveellisesti itsekäs vai itsekäs paskiainen?

Siitä ei ole järin montaa vuotta, kun olin uupunut, lähellä katkeamispistettä. Muistan todenneeni silloiselle esimiehelleni kyynelten seasta, että mä nyt vaan suoritan kaikkea. Suoritin töissä, kotona, salilla, lenkillä, ystävien kanssa...siis ihan kaikkialla. Joinain aamuina olin niin väsynyt, että purskahdin työmatkalla itkemään. Mietin myös, että tänään irtisanon itseni, että pääsen eroon oravanpyörästä. Oli siis korkea aika tehdä muutoksia.

Kiitos erään pätevän työpaikkapsykologin aloin tehdä muutoksia. Aloin sanomaan ei, enkä edes yrittänyt ehtiä kaikkea. Päästin irti pätevyyden piinasta, enkä enää yrittänyt tietää kaikesta kaikkea. Salille napsahti treenikielto ja suorittavan kuntoilun tilalle tuli laiskan pulskeaa lenkkeilyä. Hikoilu muuttui hidastamiseen, hetkien arvostamiseen. Jos nyt ihan totta puhutaan, niin en muista noista ajoista kovinkaan paljon. Takaraivossa on muistijälkiä kireistä työtilanteesta, vapaa-ajan suhteen lyö tyhjää, yhteys on poikki. Olin noihin aikoihin varmasti kireä kuin viulun kieli. Siihen, kun vielä lisää suorasanaisuuteni ja kykyni sivaltaa sanoilla niin avot. En muuten ollut se halutuin kollega, vaan turhan usein negatiivisista jutuista muistettu. Ja usein tuli manattua, että luoja millaisten idioottien ympärillä teen töitä. Vinkkinä sanoisin, että kannattaa katsoa peiliin pitkään ja hartaasti jos päätyy omaan yltäkylläisyyteen ja ympärillä näkee vain idiootteja.

No niin minä hidastin töissä ja hidastin vapaalla, etenkin vapaalla. Vapaalla luovuin aikatauluista ja saatoin kertoa kavereille olevani kiireinen, ihan vain siksi, että halusin olla kotona, yksin ja rauhassa. Teen niin muuten edelleen, koska nautin hiljaisuudesta. Töissä pelkäsin alisuoriutuvani ja tekeväni liian vähän. Vaikka totuuden nimissä keskittymällä projekteihin entistä paremmin teinkin lopulta enemmän, paremmin, laadukkaammin ja rennommin. Luopumalla faktoilla pätemisestä oppi kuuntelemaan, arvostamaan muita ja tekemään yhteistyötä. Jokseenkin arvokkaita oppeja muuten.

Muutaman vuoden aikana olen tehnyt täyskäännöksen. Olen ollut terveellä tavalla itsekäs, olenhan oman elämäni tärkein ihminen. Loppujen lopuksi kukaan muu ei tiedä, kuinka paljon tarvitsen lepoa, rauhaa, omaa aikaa tai mitään muutakaan. Ja aina, kun tahti kiihtyy töissä, hidastan entistä enemmän vapaalla. Viimeiset puoli vuotta on repinyt töissä paljon. Duunit ovat tulleet uniin ja varastaneet ajatuksistani liiallisesti kaistaa. Kun H-hetki tuli viimein käsille, sanoi kroppa stop. Tuli flunssa ja tuli heti perään toinen. Kaaduin lähes kirjaimellisesti jaloiltani. Käytännössä olen levännyt ja toipunut viimeiset kolme viikkoa. Tasapainoillut flunssan, töiden ja koulun välimaastossa sekä murehtinut tauolla olevia salitreenejä. 

Pääsiäinen on mennyt tehdessä ei yhtään mitään. Olen lähinnä hiipinyt neljän seinän sisällä, nukkunut, loikoillut, lukenut, erakoitunut ja nauttinut siitä ei yhtään mistään. Ja siinä kaiken tekemättömyyden keskellä olen pohtinut, onko terve itsekkyyteni mennyt yli. Olenko siirtynyt jo itsekkään paskiaisen saappaisiin? Missä vaiheessa ympäriltä kuuluu risaääniä (vai kuuluuko jo nyt?), kun minä en jaksa? En jaksa omia (no töissä ne kuuluvat työnkuvaan, joten ei niistä täysin pääse irti), enkä edes muiden aikatauluja, poden siis vakavaa yliherkkyyttä. Huomaan ahdistuvani ympärillä olevasta kiireestä, muiden suorittamisesta ja muiden aikatuluista. Haluaisin palata vanhanajan kyläilykulttuuriin, jossa kylään piipahdetaan hetken mielijohteesta. En suostu sanomaan ääneen monelta ja milloin olen siellä, täällä tai missään muuallakaan. Ja kaikkein vähiten haluan potea huonoa omatuntoa siitä, että olen itsekäs hidastelun maailmanmestari. Vai voisiko se olla niin, että elämässä on lupa ottaa itsekkäitä irtiottoja, selittelemättä ja anteeksi pyytelemättä?

-Virpi

Mitä tekisit jos et pelkäisi?

Tästä on jo jokunen aika, kun meidän officella järkättiin mini UUUL -tapahtuma (usko unelmiiis, uskalla loistaa). Paikan päällä oli vanha kollegani Karoliina Åman kertomassa tarinaansa. About vuosi sitten, hän jätti yllättäen Soneran taakseen ja vaihto markkinointiviestinnän lentoemännän hommiin. Nainen, joka on pelännyt lentämistä, levitti siivet ja teki rohkean täyskäännöksen elämässään. Karoliina on myös matkabloggari ja hänen ihanaa blogiaan voi lukea tuolta -> http://www.rantapallo.fi/fromkaroliina/

Hän kysyi meiltä osallistujilta yhden kysymyksen "Mitä tekisit jos et pelkäisi?". Jäin pohtimaan kysymystä, enkä oikein keksinyt vastausta. Elämässähän on paljon asioita, joita haluaisi tehdä, mutta ei syystä tai toisesta teekään tai lykkää niitä jonkun syyn takia kauemmaksi "sitten kun". Jostain syystä ainoa asia, joka tuli mieleeni oli tanssiminen. Olen se ihminen, jolla on kaksi vasenta jalkaa. Se joka välttelee tanssilattiaa ellei ole kahden promillen humalassa. Se, joka ei oikein tiedä miten musiikin tahtiin tulisi liikkua.

Ja kaikesta huolimatta olen huomannut, että haluaisin tanssia. Olisikohan korkea aika luopua pelosta näyttää nololta? Olisiko korkea aika uskoa itseensä, antaa musiikin viedä ja heittäytyä? Koska kollegani onnhehkuttanut twerkkauksen iloja googletin oitin kotikaupunkini tanssimahdollisuudet. Koska alkeiskurssia ei löytynyt tähän hätään ja kalenterissa on ihan tarpeeksi tekemistä salitreenien sijaan päätin ottaa lisäaikaa. 

Olen silti täysin vakuuttunut siitä, että syksyllä luovun pelostani ja menen jollekin tanssitunnille. Aion taistella eroon itsekritiikistä. En aio lähestyä neljänkympin ikäpyykkiä anteeksi pyydellen ja itseäni häpeillen. Todellisuudessa pelkoni ei taida rajoittua rytmitajun puutteeseen, vaan siihen, että pelkään muiden (jopa tuikituntemattomien) arvosteluun. Aika hassua, eikö?

-Virpi

Kukkuu!?

Loppuvuodesta lähtien arkeani ovat värittäneet kaksi asiaa: työ ja treenit. Töitä ei ole painettu niska limassa, vaan ihan normaalin työajan puitteissa, mutta ajatus on kiinnittynyt sinne lujasti. Samalla treenit ovat rytmittäneet arkea, milloin ehtii puntille, koska lenkille ja jäähän lepopäiviä riittävästi. Positiiivinen ajattelu ei ole kadonnut minnekään, mutta hupmaan pyörittäväni täälläkin aika suppeaa aihepiiriä. Sellaisen lukeminenkaan ei taida olla järin inspiroivaa.

Olen tietoisesti halunnut pitää tämän blogin erossa treenaamisesta tai ainakin suuressa mittakaavassa. Vaikka kyllähän asenne ja positiivisuus sopii sillekin saralla. Varsin usein postaus on jäänyt vain ajatuksen tasolle tai sitten hautautunut luonnokseksi. Olen jotenkin menettänyt tatsia tässä hommassa ja blogi on ollut horroksessa, ei kuku ei :)

Kamppailen mielessäni, mitä Kupilliselle onnea käy. Jos kirjoituksien aiheet ovat huonoja, miksi edes kirjoittaa? Mutta onko parempi pistää pillit pussiin vai jäädä odottamaan inspiraatiota? Rehellisesti sanottuna en tiedä. Toisaalta en aio tehdä äkkinäisiä päätöksiäkään, luotan (tässäkin) intuition voimaan. En pysty siis sanomaan hiljeneekö tämä blogi vai olisiko postaus per kuukausi todennäköisempi julkaisuvauhti...aika näyttää.

Sen sijaan olen haaveillut uuden treeniblogin perustamisesta. Sellaista, joka toimisi itselle päiväkirjamaisena paikkana pohdiskella omaa treeniprojektia. Blogia, joka toimisi treenin tukena, lukisi sitä sitten joku tai ei. Mutta harkitsen vielä, sillä suurin ongelma on blogin ulkonäkö. Haluaisin jotain fressin yksinkertaista mutten tiedä miten osaisin tehdä moisen, koska kaikenlainen koneella puuhastelu on kaukana omista intresseistäni. Mikäli tällainen blogi näkee päivän valon, tulen vinkkaamaan siitä tänne.

Ihanaa kevään odotusta kaikille, mikäli minusta ei muuten kuulu :)

Joko teillä vegeillään?

Nykyään tuntuu siltä, että joku ruokabuumi on aina valloillaan. Nyt se on vege ja vegaanit valloittavat maailmaa. Kauppoihin ja ravintoloihin on tullut runsaasti vegaanista vaihtoehtoja, hyvä niin. Erilaisissa villityksissä on se hyvä puoli, että voi löytää sen oman juttunsa. Ja saa vaihtelua normaaliin ruokailuun, ehkäpä innostuu loppuelämäkseen asti.

Vegaanit eivät syö mitään eläinperäistä eli liha- ja maitotuotteet sekä kananmunat loistavat poissaolollaan. On myös erilaisia versioita eli joku sallii vielä kalan joku maitotuotteet jne. Kannattaa googlettaa, jos haluaa perehtyä aiheeseen syvemmin. Osalla päätös on eettinen, osalla omalle keholle parhaaksi koettu ja kaikkea maan ja taivaan välistä. Tammikuussa moni kokeili siipiään liittymällä vegaanihaasteeseen, joka pyörii Facebookissa ympärivuoden. Sitä kautta saa apuja, halutessaan oman kummin ja monipuolisia reseptejä. Ja kuukauden pituinen kokeilu on hyvä aika testata omia mieltymyksiään.

Kukkakaaliwingssit ensipuraisulla 

Moni luulee, että vegaaninen ruoka on yksitoikkoista ja pahaa. Todelliusudessa vegaanit eivät syö pelkkää salaattia, vaan ruoka on monipuolista ja värikylläistä. Kaikki kasvisruuat eivät ole myöskään automaattisesti terveellisiä tai laihdutusruokaa. Eikä veegaanius ole nälän näkemistä tai sitten lautaselle ei ole lastattu tarpeeksi tavaraa. Suuri pelko proteiinien saamattomuudestakin on turha, sillä hyviä proteiinin lähteitä ovat mm. tofu, quorn, pavut, härkis ja nyhtökaura. Ja suosittelen myös etsimään tietoa sipsikaljavegaani hakusanalla, joka paljastaa erilaisen kulman kasvisruokailuun.

Nyhtökaura on kokeilemisen arvoinen juttu

Nyt on pakko korjata, etten ole mikään vegaaniasiantuntija. Olen lihansyöjä, joka tykkää kokeilla uusia reseptejä ja syö päivittäin paljon kasviksia. Omasta ruokavaliostani olen karsinut maitotuotteet ja suorastaan tykästynyt kasvismaitovaihtoehtoihin. Viime vuonna ruokavalioni oli pitkään kasvispainotteinen eli hieman kokeilin siipiäni. Ainoastaan kananmunat ja kala pysyivät listoilla, enkä osaa kuvitella elämää ilman niitä. Olin jossain vaiheessa melko vakuuttunut etten enää osta kanaa tai jauhelihaa kotiin, mutta sitten se muuttui ja palasin täyspäiväiseksi lihansyöjäksi. 

Nyhtökauraa, uunikasviksia ja pari erilaista salaattia

Pyrin pitämään pari kasvisruokapäivää viikossa. Etenkin nyt, kun lähikaupastani saa suhteellisen hyvin nyhtökauraa, on helppo löytää se eettisempi vaihtoehto. Erään vegaaniystäväni ansiosta olen myös saanut hyviä reseptivinkkejä ja päässyt valmiiseen pöytään herkuttelemaan. Eilen kokkailin ekaa kertaa kukkakaaliwingssejä ystävälleni ja kylläpä oli hyvää, vaikka itse sanonkin. Itse asiassa paljon parempaa kuin perinteiset wingssit. Suosittelen testaamaan ja hyvän reseptin voit napata ystäväni blogista: https://vegeliciousb.wordpress.com/2016/09/16/kukkakaaliwingsit/

Netistä löytyy paljon hyviä vegeblogeja, joista voi napata reseptejä testiin. Ja ainahan sitä voi laittaa kylkeen lihaa, jos haluaa. On oikeastaan aika mielenkiintoista nähdä, miten vegebuumi jatkuu ja kehittyy. En usko sen katoavan minnekään, vaan yleistyvän ja tuovan uusia ruokainnovaatioita. Parasta tässä on mielestäni se, että ruokaa tehdään itse hyvistä raaka-aineista. Eikä haittaa yhtään, että lihantuottajille tulee paineita parantaa karjan oloja. Tietoisuus siitä, mistä ruoka tulee ja miten se tuotetaan tulee kasvamaan.

-Virpi

Eilinen illallinen: kukkakaaliiwingssejä, nyhtistä & kasviksia ja tuhdit jälkkärit

Vaaka pannassa ja itserakkausmantra

Käynnistelin viikon treenaamalla pt:n kanssa molemmat treenipäiväni läpi. Ensimmäisellä kerralla vaihdeltiin kuulumiset ja avauduin mieltäni painavasta asiasta, nimittäin painostani. Laihdutus ja paino eivät olleet alkuperäisellä tavoitelistallani, mutta ovat tunkeneet ajatuksiini alkumetreiltä saakka. Olen hyppinyt toiveikkaana vaa'alla turhan usein ja pettynyt karvaasti jokaikinen kerta.

Ammattitaitoinen pt osaa takoa järkeä päähän ja kuunnella asiakkaansa huolia. Ja niin minut palautettiin maan pinnalle. Ensinnäkin kävimme läpi tavoitteeni, joiden mukaan treenit ja ruokavalio ovat määritelty. Zoomailimme kroppaani ja listasimme asioita, joissa tuloksia on tullut. Yhteistuumin totesimme myös, että pohjaa ei ole rakennettu riittävästi. Ja toisaalta stressitasoni ei ole sopivalla levelillä, jotta minkään sortin kiristelydieetti olisi viisasta aloittaa. Sain myös aika järisyttävän luennon stressinhallinnasta ja oman kehonsa kuuntelusta.

Ennen ja jälkeen pt:n kanssa vedetyn treenin. Huom! Kuvat ovat lavastettuja :)

Kotiin päästyäni piilotin vaakani vaatehuoneeni uumeniin. Ja uskokaa pois, sinne on kadonnut vuosien varrella yhtä jos toista. Valehtelisin jos väittäisin, että tiedän, mitä sinne kätkeytyy. Vastaus: ihan hitokseen kaikenlaista. Langetin tuolle itsetunnon latistajalle toistaiseksi määrittelemättömän pituisen vankeusrangaistuksen. Tulkoot näkyviin vasta joskus keväällä, jos sittenkään. Siihen asti aion röyhistellä rintaani, ihailla peilikuvaani ja luottaa vian muttanauhan kertomiin tilannetietoihin.

Samalla päätin ottaa muutenkin uuden asenteen koko hommaan. Määrittelin ikioman itserakkausmantran. Rimpsu koostuu pitkästä listasta itsekehua, jota olen toistanut ahkerasti mielessäni. Uskon ajatuksen voimaan ja siihen, kuinka luomme itse omat rajoittimemme. Milloin emme ole tarpeeksi, liian laiskoja, huonoja, lihavia, laihoja, rumia, vanhoja, typeriä...siis milloin mitäkin. Ja yksinkertaisesti päätin kääntää homman toisin päin.

Hemmottele itseäsi ja ystäviäsi tulppaaneilla...meillä niitä vaan nakertaa eräs nelijalkainen

Voi tuntua vähän hassulta psyykata itseään näin. Oma itserakkausmantrani alkaa "olen ihana, olen riittävä..." ja jatkuu jonkin aikaa. Tilannetta helpottaa se, jos on sinut hassujenkin asioiden suhteen ja minähän olen. Olen myös tervehtinyt peilikuvaani aamulla tyyliin "huomenta ihana, näytät hyvältä". Ja tuntuu aika mukavalta kohdella itseään kuin parhaita ystäviään. Toistelen mantraani aamulla, laittaessani itseni töihin, jolloin tulee peilailtua, tarvittaessa pitkin päivää ja herätessäni yöllä kesken unien (heräilen jokaikinen yö vessaan ja välillä meinaan jäääd valvomaan).

Välillä se pääsee unohtumaan, että sitä on itselleen maailman tärkein ihminen. Jopa silloin, kun vierellä on puoliso, liuta lapsia, vanhemmat, sisarukset ja ystävät. Jos itse ei voi hyvin, ei säteile ympärilleenkään hyvää energiaa. Etenkin kaikille äideille sanoisin muistutuksen, jos äiti ei voi hyvin, ei perhekään voi hyvin. Kohtele siis itseäsi hyvällä, armollisuudella ja rakkaudella, olet sen ansainnut.

-Virpi

PS: Jos podet samanlaisia painoagsteja ja vaaka-ahdistusta kuin minä, niin kurkkaa netistä www.yle.fi/vaakakapina. Siellä on paljon hyviä vinkkejä ja ajatuksia laihduttamisesta, sen lopettamisesta, itseensä suhtautumisesta ja järkevistä elämäntavoista. 

Tunnustus: olen rönsyilijä

Olen juurikin se tyyppi, joka on palavereissa ja erilaisissa workshopeissa aina äänessä. Siis aina, aiheesta riippumatta ja korostan vielä, että ihan aina. Jälkikäteen manailin itseäni ja mietin, miksi aina on päästävä sanomaan, poden siis rönsyilymorkkista. Mutta kun sitä nyt vaan on työajalla ekstrovertti ja vastaavasti vapaalla introvertti, niin tähän on tultu. Miksi kuvittelen, että kaikkien aikaa on käytettävä minun tarinoiden kuuntelemiseen? Ja olenhan minä yrittänyt ja ties kuinka monta kertaa päättänyt olla hiljaa, mutten ole ikinä onnistunut.

Viime viikolla päätin, että tälle on tultava loppu. Jopa rönsyilyssä on oltava rajat ja minä olen ylittänyt ne liian monesti. Haluan punnita jatkossa tarkemmin, kannattaako avata suu. Onko asiastani hyötyä käsiteltävän aiheen eteenpäin viemiselle ja onko sen kertomisesta lisäarvoa muille. Sen lisäksi on pystyttävä sanomaan asiansa lyhyemmin ja ytimekkäämmin. Ei tule muuten olemaan ihan helppo rasti.

Pohdin ongelmaani esimieheni kanssa, joka kannusti jatkamaan ponnistelua. Sain häneltä kuvan, jossa on kaavion muodossa kysymyksiä aiheesta miksi puhun ja jonka ajatteleminen voisi viedä minua eteenpäin. Oma puheenvuoro olisi hyvä pitää korkeintaan minuutin pituisena. Ja ennen kuin avaa suunsa, on mietittävä tuoko kommenttini jotain uutta asiaan via onko se vain aiempien asioiden komppaamista. Ja etenkin niiden omien kokemusten jakamisten kanssa on himmailtava, ne kun vievät agendaa harvemmin eteenpäin.

Itselleni pahimmat rastit tulevat olemaan tiimipalaverit ja tiimitapaamiset. Nyt pitää vaan muistuttaa itseään oikeista stepeistä ennen jokaista h-hetkeä. Onneksi näitä harjoituksen paikkoja on viikoittain, joskus useamminkin. Esimieheni lupasi huomauttaa, jos harhaudun reitiltä. Tosin epäilen, että olisi helpointa ottaa jesari käyttöön. Tiukka tippi lärvin eteen toimisi varmasti paremmin kuin muistutukset tai sekuntikellot. Että wish me good luck, koska sitä tässä totisesti tarvitaan. Olen toki kitkenyt jo yhden paheen eli toisten päälle puhumisen melkein kokonaan, joten voihan se vanha koira oppia toisenkin tempun.

t: rönsyilijä

PS: Olisin lisännyt kuvan tuosta kaaviosta, mutta se ei suostu näkymään. Lisään siis kuvan itsestäni, koska tuota ottaessani pohdin tätä asiaa pitkään ja hartaasti.