maanantai 17. huhtikuuta 2017

Terveellisesti itsekäs vai itsekäs paskiainen?

Siitä ei ole järin montaa vuotta, kun olin uupunut, lähellä katkeamispistettä. Muistan todenneeni silloiselle esimiehelleni kyynelten seasta, että mä nyt vaan suoritan kaikkea. Suoritin töissä, kotona, salilla, lenkillä, ystävien kanssa...siis ihan kaikkialla. Joinain aamuina olin niin väsynyt, että purskahdin työmatkalla itkemään. Mietin myös, että tänään irtisanon itseni, että pääsen eroon oravanpyörästä. Oli siis korkea aika tehdä muutoksia.

Kiitos erään pätevän työpaikkapsykologin aloin tehdä muutoksia. Aloin sanomaan ei, enkä edes yrittänyt ehtiä kaikkea. Päästin irti pätevyyden piinasta, enkä enää yrittänyt tietää kaikesta kaikkea. Salille napsahti treenikielto ja suorittavan kuntoilun tilalle tuli laiskan pulskeaa lenkkeilyä. Hikoilu muuttui hidastamiseen, hetkien arvostamiseen. Jos nyt ihan totta puhutaan, niin en muista noista ajoista kovinkaan paljon. Takaraivossa on muistijälkiä kireistä työtilanteesta, vapaa-ajan suhteen lyö tyhjää, yhteys on poikki. Olin noihin aikoihin varmasti kireä kuin viulun kieli. Siihen, kun vielä lisää suorasanaisuuteni ja kykyni sivaltaa sanoilla niin avot. En muuten ollut se halutuin kollega, vaan turhan usein negatiivisista jutuista muistettu. Ja usein tuli manattua, että luoja millaisten idioottien ympärillä teen töitä. Vinkkinä sanoisin, että kannattaa katsoa peiliin pitkään ja hartaasti jos päätyy omaan yltäkylläisyyteen ja ympärillä näkee vain idiootteja.

No niin minä hidastin töissä ja hidastin vapaalla, etenkin vapaalla. Vapaalla luovuin aikatauluista ja saatoin kertoa kavereille olevani kiireinen, ihan vain siksi, että halusin olla kotona, yksin ja rauhassa. Teen niin muuten edelleen, koska nautin hiljaisuudesta. Töissä pelkäsin alisuoriutuvani ja tekeväni liian vähän. Vaikka totuuden nimissä keskittymällä projekteihin entistä paremmin teinkin lopulta enemmän, paremmin, laadukkaammin ja rennommin. Luopumalla faktoilla pätemisestä oppi kuuntelemaan, arvostamaan muita ja tekemään yhteistyötä. Jokseenkin arvokkaita oppeja muuten.

Muutaman vuoden aikana olen tehnyt täyskäännöksen. Olen ollut terveellä tavalla itsekäs, olenhan oman elämäni tärkein ihminen. Loppujen lopuksi kukaan muu ei tiedä, kuinka paljon tarvitsen lepoa, rauhaa, omaa aikaa tai mitään muutakaan. Ja aina, kun tahti kiihtyy töissä, hidastan entistä enemmän vapaalla. Viimeiset puoli vuotta on repinyt töissä paljon. Duunit ovat tulleet uniin ja varastaneet ajatuksistani liiallisesti kaistaa. Kun H-hetki tuli viimein käsille, sanoi kroppa stop. Tuli flunssa ja tuli heti perään toinen. Kaaduin lähes kirjaimellisesti jaloiltani. Käytännössä olen levännyt ja toipunut viimeiset kolme viikkoa. Tasapainoillut flunssan, töiden ja koulun välimaastossa sekä murehtinut tauolla olevia salitreenejä. 

Pääsiäinen on mennyt tehdessä ei yhtään mitään. Olen lähinnä hiipinyt neljän seinän sisällä, nukkunut, loikoillut, lukenut, erakoitunut ja nauttinut siitä ei yhtään mistään. Ja siinä kaiken tekemättömyyden keskellä olen pohtinut, onko terve itsekkyyteni mennyt yli. Olenko siirtynyt jo itsekkään paskiaisen saappaisiin? Missä vaiheessa ympäriltä kuuluu risaääniä (vai kuuluuko jo nyt?), kun minä en jaksa? En jaksa omia (no töissä ne kuuluvat työnkuvaan, joten ei niistä täysin pääse irti), enkä edes muiden aikatauluja, poden siis vakavaa yliherkkyyttä. Huomaan ahdistuvani ympärillä olevasta kiireestä, muiden suorittamisesta ja muiden aikatuluista. Haluaisin palata vanhanajan kyläilykulttuuriin, jossa kylään piipahdetaan hetken mielijohteesta. En suostu sanomaan ääneen monelta ja milloin olen siellä, täällä tai missään muuallakaan. Ja kaikkein vähiten haluan potea huonoa omatuntoa siitä, että olen itsekäs hidastelun maailmanmestari. Vai voisiko se olla niin, että elämässä on lupa ottaa itsekkäitä irtiottoja, selittelemättä ja anteeksi pyytelemättä?

-Virpi








Ei kommentteja: