Enemmän arkea

Heti alkuun haluan kertoa, että tarina on tosi. Se on tapahtunut työpaikkani kahvihuoneessa. Mutta aivan yhtä hyvin se voisi tapahtua monella muullakin työpaikalla tai kotona. Ja jokainen meistä voi valita, missä roolissa haluaa olla.

Kahvihuoneessa istui muutama henkilö. Eräs lueskeli paikallista sanomalehteä ja silmäili Citymarketiin mainosta, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin ENNEMMÄN ARKEA. Taukohuoneen oli lennähti auki ja parikymppinen tyttö tuli sisälle, näki mainoksen ja manasi kovaan ääneen, että arki on kamalaa ja sitä ei todellakaan tarvitse enemmän. Pöydän ääressä ollut kollega totesi (se en ollut minä), että olisitpa ollut kuuntelemassa Esa Saarisen luentoa tiistaina. Saarinen puhui siitä, miten arki on meidän parasta aikaa.

Tyttö jatkoi samalla linjalla ja jatkoi arjen manaamista. Hän totesi, että arki on ihan jees, mutta sitä voisi olla nykyistä vähemmän. Tässä kohtaa avasin sanaisen arkkuni. Totesin rauhallisesti, että olemme töissä noin 21 % ajastamme eli kaikkeen muuhun on melkein 80 % aikaa. Arkea puolustanut kollegani ihmetteli onko se todella noin vähän. Totesin, että kyllä, olen juuri ollut koulutuksessa (ajanhallinnan valmennus josta olen täälläkin kirjoittanut), jossa tämä on laskettu auki.

Nuori tyttö meni hieman hämilleen ja kysyi, lähinnä itselleen todeten "olenkohan sitten väärässä paikassa töissä". Olisi varmaan pitänyt olla hiljaa, mutta vastasin eleettömästi "mahdollisesti". En halunnut syytellä, mutta uskon siihen, että joskus on katsottava peiliin ja kysyttävä itseltään missä mennään ja onko se itselle tarpeeksi. En tiedä, miksi arki oli hetkellisesti nuorelle naiselle liikaa. En tiedä, mitä hänen elämässään on menossa. En tiedä oliko edellinen asiakas tullut linjoja pitkin. Rehellisesti sanottuna en tiedä taustoista mitään, en tunne henkilöä lainkaan.

Syy, miksi tapaus jäi mieleeni on se, että pienet kohtaamiset voivat olla lannistavia. Jokainen meistä on joskus lannistaja ja jokainen tulee joskus lannistetuksi. Jos ympärillä on liikaa lannistajia, jotka ovat uponneet negtaiivisuuteen, ajaneet kaistalta sivuun, on vaikeaa olla innostunut. Tämän takia yrityksissä pitäisi puuttua ilmapiiriin. Käydä säännöllisin väliajoin keskustelua siitä, millaisen fiiliksen haluamme luoda ja mikä on meidän jokaisen rooli sen muodostamisessa sekä ylläpitämisessä. Fiilistä ei voi ulkoistaa johdolle tai omalle esimiehelle, se on kaikkien meidän summa.

Ja jos arki ahdistaa liikaa, kannattaa kysyä itseltään "olenko oikeassa paikassa". On hyvä tiedostaa, että negaation vallassa ollessaan on suuri riski uupua. Meidän keholle on kovin stressaavaa, jos koemme jatkuvasti alisuorituvamme. Kun tiedämme tekevämme työmme huonosti, tiedämme ettemme ole sillä hetkellä paras versio itsestämme. Emme tavoittele mitään täysillä, vaan yritämme selvitä "kasista neljään". Ja vaikka työ ei olisi se suurin unelmamme, on sen tekeminen niin hyvin kuin osaan palkitsevaa. Se vie eteenpäin ja sen voimin tietää, että minä pystyn parempaan. Minussa on enemmän, minä en jää tänne ikuisesti.

Mietithän siis, mitä sinä viestit ympäristöösi? Oletko se, jonka loisteeseen halutaan tulla? Vai myrkytätkö tahtomattasi ympäristöä? Ja miten sinä puhut itsellesi? Ovatko ajatuksesi niitä, jotka vähentävät voimiasi? Lannistutko oman sisäisen puheesi takia? Jos ajattelet, että arki on liikaa, niin se on. Olet siis aivan oikeassa. Ajatuksemme jättävät meihin jälkensä. Ei ole siis sama, mitä ja miten ajattelet. Kannattaa ajatella, mitä kannattaa ajatella, niin arkena kuin vapaallakin.

Ole paras versio itsestäsi, koska sä voit

Arjen puolesta,

Virpi

Unelmakrapula

Olen potenut kolmatta päivää unelmakrapulaa. Ai, että mikä se on? No se on olotila, kun olet päästä varpaisiin innostunut. Olet täynnä unelmia, energiaa ja aitoa halua tehdä jotain. Mutta sitten olet niin onnekkaasti sekaisin, etten yhtään tiedä, mistä unelmoit ja mitä tekisit. Intoa piisaa, sanat on kateissa, suunnasta puhumattakaan.

No miten tähän tilaan päätyy? Se on valitettavasti vain harvojen ja valittujen saatavilla, ainakin tämä samat kriteerit täyttävä olotila. Minä ja 149 muuta soneralaista pakkauduimme tiistaina uuteen helsinkiläiseen hotelliin Clarioniin. Olimme etuoikeutetusti paikalla historian toisessa UUUL- tilaisuudessa, joka tarkoittaa uskalla unelmoida, uskalla loistaa.

Päivää tähditti kolme huippupuhujaa. Pelin avasi filosofi Esa Saarinen, jonka läsnäolo on suorastaan koskettava. Mietin hieman olisiko parin tunnin luento puuduttava, mutta olisin voinut kuunnella Saarista vaikka koko päivän. Ruokailun jälkeen lavalle kiipesi Jari Sarasvuo, joka sanoitti monia ajatuksiani. Valtava kokemus ja kirjaviisaus kuuluivat rivien välistä, rispektii!

Sarasvuon jälkeen kolme ideaa kisasivat firman omassa #daretoshine kisassa. Maailmantähtien lomassa on hyvä muistaa, millaista osaamista meillä kaikilla on. Etenkin Soneran kaltaisiin isoihin yrityksiin mahtuu valtavasti osaamista, unelmia ja uskallusta. Viimeiseksi Duudsoneiden Jarppi otti tilan haltuun kertomalla tarinan unelmista, ystävyydestä ja uskalluksesta.

Seuraavana aamuna se sitten alkoi, siis se unelmakrapula. Selasin muistiinpanojani, elin edellistä päivää uudestaan ja yritin miettiä pääni puhki. Mitä minä voisin tehdä? Mitä unelmia minun tulisi toteuttaa? Missä kohdassa uskallusta on puuttunut? Ja miten voisin jakaa sen samaisen innostuksen muille. Turhauttavaa, kun haluaisi muuttaa koko maailman, muttei päässyt puusta pidemmälle. Ja sitten pitikin siirtyä töiden pariin ja keskittyä "oikeisiin töihin", vaikka unelmilla olisi just kohta ollut siivet.

Illalla palasin muistiinpanoihini. Jaottelin eri puhujien kertomia asioita kolmen eri teeman alle, joita olivat unelmointi, unelmien toteuttaminen ja uskallus. Oli hienoa huomata, että yhdessä ne muodostivat täydellisen kokonaisuuden. Unelmointia pystyi tarkastelemaan filosofisesti, faktojen perusteella ja fiilistellen.

Olen itse unelmoija, joka kulkee jatkuvasti pää pilvissä. Suunnittelen suuria, uskon itseeni, mutta kompastun arkeen, vai onko se sittenkin pelko, joka kamppaa? Puuttuuko siitä uskallusta, kun väsyttää, kohtaa vastoinkäymisiä tai kiintyy kiireeseen? Olisiko nyt aika tehdä unelmainventaario ja hyödyntää unelmakrapula? Se ei nimittäin taida parantua, jos ei ota härkää sarvista.

En varmaankaan pysty muuttamaan koko maailmaa, enkä edes koko Soneraa, mutta voin kylvää pieniä mikromuutoksia ympärilleni. Yrittää hymyillä enemmän. Kohdata muita ihmisiä aidosti. Sanoa kiitos, kun sille on aihetta. Pyytää apua ja auttaa muita. Pyrkiä olemaan parempi minä. Ja tehdä töitä niiden asioiden eteen joihin oikeasti uskon. Ja toivoa, että jonain päivänä voin sanoa, että se unelma sai siivet 25.10.2016 UUUL-tapahtuman jälkimainingeissa.

Tämän viikonlopun aion käyttää unelmieni työstämiseen ja tulen todennäköisesti palaamaan muistiinpanoihini monta kertaa. En tiedä osaavatko herrat Saarinen, Sarasvuo ja Leppälä edes arvata, miten paljon he saivat aikaan. Sattumoisin tiedän, että moni ellei jokainen tilaisuuteen osallistunut pohtii samoja asioita ja pieniä mikromuutoksia on ilmassa. Tiedä sitten kuinka monta maalia tästä lauotaan.

Unelmoikaa & uskaltakaa,

Virpi

Mitä opin vai opinko sittenkään?

Paluuni koulun penkille yli 15 vuoden jälkeen on nyt tehty. Olen suorittanut elämäni ensimmäiset opintopisteet, ennen vanhaan nekin oli opintoviikkoja. Neljän viikonlopun ajan olen siis opiskellut Photoshopin perusteita. Viimeinen viikonloppu kruunasi kaiken, kun koulua oli sekä lauantaina että sunnuntaina. Olin suoraan sanottuna aika pettynyt lopputulokseen ja hetkisen piti ihan miettiä, mitä opin, vai opinko ollenkaan.

Myönnetään, odotukset olivat korkealla. Olenhan haaveillut Lahden muotoiluinstituutissa opiskelusta about 20 vuotta. Sillä on hyvä maine, joten odotin opetusmenetelmien olevan huippuluokkaa. Todellisuudessa kuuntelin lukuisia opettajan monologeja, joiden aikana hereillä pysyminen tuotti tuskaa. Luokassa kuului paikoin haukotuskuoro eli en ollut ainoa. Opetus eteni epäloogisesti, suunnittelu oli lapsen kengissä ja ajankäyttökin oli hieman kateissa. Tein siis aikamatkan aikaan, jolloin oppiminen oli sitä, että minä puhun, te kuuntelette ja sitten opitte.

Mitä opettajaan tulee, niin hän oli todella osaava ja mukava. Hän ei vain ollut saanut samanlaista valmennusta oppimisesta ja opettamisesta kuin minä. Sinänsä sääli, koska hän selvästi halusi jakaa kaiken osaamisensa ja intonsa meille opiskelijoille. Ja arvaatteko mitä? Olen ihan suunnattoman ylpeä meidän yrityksen valmennusorganisaatiosta. Olen ylpeä tiimikavereistani, jotka suunnittelevat ja toteuttavat monipuolisia valmennuskokonaisuuksista. He tekevät hartiavoimin töitä, jotta monologeista päästään yhdessä tekemiseen, keskusteluun ja oivallukseen. Ihminen, kun oppii tekemällä, kokeilemalla, erehtymällä ja onnistumalla. Tiedän kokemuksesta ettei ole helppoa muuttaa faktapohjaista osaamista luennosta yhdessä tekemiseksi. Se vaatii harjoittelua, uuden ajatusmallin jumppaamista ja tukea niin esimieheltä kuin kollegoiltanikin.

Koulussa on myös kylmä eli pukeudu kuin naparetkelle konsanaan :)

Kokemuksessani näkyy myös koulu- ja yritysmaailman ero. Yrityksissä on aina kiire ja kaikella on oltava tavoite. Tavoitteellisessa tekemisessä määränpää ja suunnittelu ovat kaikki kaikessa. Vastaavasti kouluissa on aikaa, eikä onnistumisiakaan mitata sen suuremmin, etenkään silloin, kun arvostelu on hyväksytty tai hylätty. Voin vain todeta, että koulumaailma voisi oppia yritysmaailmasta paljon. 

Kun sitten nieleskelin pienoista pettymystä, aloin kirjoittamaan oppejani ylös. En ehkä oppinut kaikkia Photoshop-ohjelman työkaluja (tokihan niitä on paljon), mutta opin paljon kaikkea. Perustoiminnoissa aloin tuntea itseni jopa varmaksi. Sen lisäksi uudet hienoudet alkoivat kiehtoa ja haluan oppia lisää. Ja olen muuten menossa jatkokurssillekin eli tarina jatkuu. Ehkäpä odotustasoni on jatkossa realistisempi ja pystyn nauttimaan opetuksesta enemmän kuin tällä erää.

Osan olen varmaan unohtanut ja osa termeistä voi olla väärin kirjoitettu

Nyt, kun olen kritisoinut opetusta, niin nostan esiin kaikkein tärkeimmän puolen. Vastuu oppimisesta on nimittäin oppijalla eli minulla. Uuden oppiminen vaatii nimittäin töitä. Tässä allekirjoittaneen tapauksessa harjoittelua, harjoittelua ja roppakaupalla lisää harjoittelua. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että kollegani on antanut minulle tukiopetusta. Sain viime viikolla lyhyen lähivalmennuksen ja kinkkisen kotiläksyn. Siinä sitä olikin pähkäilemistä, kun avasin koneen tänään (olin siis lomapäivää viettämässä) ja hioin läksyjä kuntoon. Tää mun tukiopettaja on muuten huomattavasti tiukempi kuin LAMK:in ope :)

Vuorokauden jälkeen olen sinut tämän kokemuksen kanssa. Olen iloinen tästä kokemuksesta ja entistä motivoituneempi matkalla kuvankäsittelyn guruksi. Sitten kouluaikojen, minusta on tullut kriittinen. Olen myös kärsimätön ja äärimmäisen vaativa oppija. En osaa oikein istua paikoillani ja aivoni kaipaavat toistoa. Tästä on hyvä jatkaa määränpäätä kohti.

-Virpi

Sisäinen introvertti

Olen pohtinut tämän syksyn aikana useampaan otteeseen introvertin ja ekstrovertin määritelmiä. Virallisen määritelmän mukaan olen ekstrovertti, ainakin työajalla. Olen just se tyyppi, joka on aina äänessä. Se jonka on saatava mielipiteensä kuulluksi ja se, jolla on aina joku mielipide. Siis se tyyppi, joka rönsyilee ja ostelee muiden aikatauluja. Ja samalla se, joka harmittelee ettei osaa olla hiljaa.

Vastaavasti sisälläni asuu introvertti. Se haluaa olla omassa rauhassa. Se rakastaa hiljaisuutta ja rauhaa. Se piiloutuu neljän seinän sisälle ja unohtaa muun maailman. Se hautautuu omiin ajatuksiinsa ja unohtuu pilvilinnoihinsa. Se pohtii asioita, kääntelee niitä joka kantilta ja harkitsee vakavasti. Se suorittaa yksinäisyydessä ja välttelee sosiaalisia kanssakäymisiä.

Sisäinen introverttini valtaa elintilaa syksyn saapuessa. Se nostaa päätään myös stressikäyrän kasvaessa ja ikäänkuin suojelee minua liialliselta uupumiselta. Se rauhoittaa rauhattoman puoleni, joka menee ja tekee ennen kuin ehtii ajatella. Se paikkaa pahimpia möläytyksiäni ja saa esiin analysoivan puoleni. Ja molempien puolieni ansiosta minä olen minä, ärsyttävä hölösyy ja reviiiränsä suojeleva erakko.

Kumpi sinä olet? Vai löytyykö sinustakin kolikon molemmat puolet?

-Virpi

Sisäinen introvertti viihtyy sohvalla kissan kainalossa

Neuloosimeditaatiota ja ajanhallintaa

Olen viettänyt lepoviikkoa eli ottanut täydellisen pesäeron salitreeneihin. Viiden tehotreeniviikon jälkeen lepo on tullut tarpeeseen. Olen tankannut akkuja ja nauttinut työpäivien jälkeisestä tekemättömyydestä. Viikkoon on mahtunut vain yksi kävelylenkki, jonka aikana havahduin siihen, että talvi tekee tuloaan. Seuraavana päivänä postiluukusta kolahti Novitan lehti, jota tilaan tottumuksesta. Neulomiset ovat olleet muutaman vuoden tauolla, eikä parista yrityksestä ole tullut valmista. Jostain syystä ajatus puikottamisesta alkoi kiehtoa valtavasti. Eksyin lankahyllylle ja tuotapikaa oli lapaset tuloillaan. Täytyy ihan ihmetellä miten nopeasti lanka muutti muotoaan ja ihailin kätteni jälkeä. Pari iltaa siinä sitten vierähti ja tumput odottavat enää päättelyä, joka on muuten ylivoimaisesti haastavin ja inhottavin työvaihe.

Sohvan nurkassa istuessani olen nauttinut puikkojen kilinästä. Neulominen on tuntunut suorastaan meditatiiviselta. Sillä hetkessä maailmassa on vain minä, kerä lankaa ja ohje, jota noudatan silmä tarkkana. Sillä hetkellä minulla ei ole kiire. En ole menossa minnekään. En ole ratkomassa ongelmia, en suunnittelemassa aikatauluja tai asettamassa uusia määränpäitä. Tuntuu siltä, että otan muutaman lisäneuloosin ohjelmaan, sillä kaipaan pieniä meditaatiohetkiä elämääni. 

Herra laaduntarkkailija ja melkein valmiit lapaset

Syy hiljentymisen ja hidastumisen tarpeeseen löytyy siitä, että osallistuin viikolla ajanhallinnan valmennukseen. Siinä pureuduttiin työnteon tehokkuuteen ja sen osatekijöihin. Ja ajatus jäi pyörimään vahvasti omiin valintoihin. Meillä kaikilla on vuorokaudessa 24 tuntia. Keskimääräisesti käytämme 8 tuntia nukkumiseen, 8 tuntia työhön ja 8 tuntia vapaavalintaisiin asioihin. Voimme puhua näistä yksikköinä eli 8 h on yksi yksikkö. Vuodessa on 365 päivää, jonka aikana lepoon menee 365 yksikköä, viiden työpäivän viikkotahdilla työhön kuluu 235 yksikköä ja vapaa-aikaan 494 yksikköä.

Jos tingit levosta, näkyy sen vaikutus elämän muilla osa-alueilla. Olet todennäköisesti hieman kärttyinen ja työtehosi on vaillinainen. Et myöskään pysty viettämään niin laadukasta vapaa-aikaa kuin haluaisit. Vastaavasti kuormitus työssä heijastuu muuhun elämäämme kohtuuttoman paljon. Ihminen, kun on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa työhön. Jos työ eli 21,5 % ajastamme pilaa elämää, onko silloin oikeassa paikassa? Kannattaisiko tehdä suunnitelmia tilanteen muuttamiseksi? Vai onko viisasta jatkaa entisellään? Valinta on meillä jokaisella.

Meillä panostetaan päiväuniin ja kehräämiseen

Tein eilen hartiavoimin töitä aikatauluttaessani työni joulukuulle asti. Samalla tuli tehtyä inventaario siitä, mitä minulla on työlistalla, missä vaiheessa mitäkin olisi saatava valmiiksi ja miten eri projektit etenevät yhtäaikaa. Kolmen tunnin jälkeen olin valmis, oli muuten aikamoinen homma. Kalenteriin oli ilmestyny merkintöjä, yhteistyökumppaneille lähti palaverikutsuja ja muutama liukumavapaakin mahtui suunnitelmiin. 

Aikatauluja tehdessä on hyvä miettiä, mitä minun kuuluu tehdä. Mikä kuuluu minulle ja mikä ei. Joistain asioista on jopa päästettävä irti, koska ne eivät kuulu työtehtäviini, vaikka kuinka haluaisin puuhailla niiden parissa. Minun päätehtävä on tehdä verkkokursseja. Siispä niille on löydyttävä aikaa, enkä voi osallistua kaikenmaailman projekteihin tai valmennuksiin. Tämä ydintehtävän ymmärtäminen ja sen laiminlyöminen on turhan yleistä. Varmaan jokainen meistä tietää esimiehen, joka ei ole läsnä. Aika menee kaikkeen muuhun kuin alaisiin, vaikka pääsääntöinen tehtävä olisi juuri omien alaisten valmentaminen. Se, että perustelee tilanteen kiireelliisllä palavereilla ja oma-aloitteisilla työntekijöillä, on valetta. Vastaaviin valheisiin törmää muuten kaikilla elämänalueilla.

Varsin usein ne, joilla on aina kiire, eivät tee asialle mitään. Työt vellovat epämääärisenä mörkönä, tilannetta yritetään ratkaista multitaskaamalla (joka ei muuten toimi) ja mikään ei hoidu laadukkaasti. Silloin on hyvä katsoa peiliin. Tehdä vaikkapa viikon verran omaa työajan seurantaa, kirjata kaikki duunit ylös ja miettiä, miten tilannetta voi muuttaa. Mistä pitää luopua, voiko jonkun delegoida toisaalle ja onko jossain kohtaa syytä muuttaa toimintaa? Onko joitain palavereita, joista olisi syytä luopua? Pitääkö sähköpostia lukea jatkuvasti ja tuleeko jokaiseen puheluun vastata välittömästi? Joskus oma pelikenttä on rauhoitettava täysin. Ja usein tehokkuus löytyy myös siitä, kun päivä idetään siinä kahdeksassa tunnissa, eikä venytetä kiireeseen vedoten. Työteho nimittäin tippuu päivän edetessä ja tutkimusten mukaan olemme tehokkaita allet puolet työajasta.

Ensi viikolla puntataan taas 

Tämän samaisen laskuopin mukaan meillä on peräti 42,2 % vapaa-aikaa. Se kannattaa käyttää viisaasti. Osa ajasta menee erilaisiin velvollisuuksiin, kuten ruoanlaittoon, siivoamiseen, kaupassa käymiseen ja sen semmoisiin askareisiin. Pikkulapisperheissä valinta ei ole niinkään tehtävissä vaan elämäntilanteen velvoittamaa. On oma valinta, mihin haluaa pistää paukkuja, telkkariin, salitreeniin vai johonkin ihan muuhun?

Itselläni syksy ja talvi ovat aikoja jolloin pyhitän vapaa-ajastani suuren osan olemiseen sekä kiireettömyyteen. Energiatasot laskevat valitettavan paljon valon vähennyttyä ja ilmojen viilennettyä. Etenkin väsymyksestä kärsiessään kannattaa punnita, mihin tuota kallisarvoista valinnanvapautta oman vapaa-ajan suhteen käyttää. Jos keho vinkkaa hidastamaan, mieti lataatko akkuja vai pistätkö energiaa huoletta menemään. Minä pyrin priorisoimaan hyvinvointini kaikessa. Siksi suuntaan useampana iltana viikossa salille, ikinä ei ole niin kiire, että unohtaisi syödä ja hyvä uni menee kiinnostavimmankin leffan tai tv-sarjan ohi. En venytä työpäiviä ja jos niin käy, otan tunnit pikaisesti takaisin. En ole kärryillä hittisarjoista tai ajankohtaisohjelmista, jotka tulevat iltakymmenen jälkeen. Sen sijaan voin tarjoilla hyviä kirjavinkkejä ja tiedän hyvin, mitä läheisimmille ystävilleni kuuluu. Suosittelen pistämään etusijalle ne asiat ja ihmiset, jotka ovat sinulle tärkeitä. Jos työ on kärkisijoilla, kehotan miettimään, onko se sen arvoista. Ja varmista löytyykö listalta elämäsi tärkein ihminen eli sinä.

-Virpi

Osaamista vai asennetta?

Tuli tuossa viikolla otettua harppaus uuteen maailmaan. Muutuin ohjaajaksi ja kuvaajaksi eli purkitettiin työpaikalla muutama video työn alla olevaa verkkokurssia varten. Osaamiseni järjestelmäkameroiden, kuvausjalkojen (mikähän mahtaa olla oikea termi?) ja lisämikrofonien maailmassa on täysi nolla. Olin saanut kollegalta pikakoulutuksen ja sitten vaan menoksi. Vaikka osaaminen loisti poissaolollaan oli into ja asenne kohdillaan. Pyrin pitämään langat käsissä ja pieni tiimimme teki tiukasti töitä, kiitos jokaiselle, olette huippuja. Yhden päivän aikana purkitettiin kolme lyhyttä asiakascasea, jotka ovat nyt editointia vaille valmiita. Siitä on sentään alkeet hallussa, vaikka äänien säädön suhteen voi olla tarve kilauttaa kaverille.

On kyse sitten työstä tai vapaa-ajasta, niin asenne ja halu tehdä ovat, uskomattomia voimavaroja. Niiden avulla paikkaa osaamattomuuttaan kummasti. Ja, kun oikein paiskii menemään, niin matkan varrella kartuu taitojakin. Uskallan väittää, että seuraavalla kerralla kameran säädöt hoituvat jo nopeammin, tiedän kuinka jalusta laitetaan pystyyn, enkä unohda laittaa mikrofonia päälle tai ainakin toivon niin :)

Jatkuvalla syötöllä tällainen työtapa oman osaamisen äärirajoilla, on kuitenkin kuluttavaa. Tahdonvoimaa ei kannata käyttää päivittäin loppuun. Työn/harrastuksen vaativuustason tulisi olla sopivalla tasolla. Jos on jatkuvasti liian helppoa tai liiallista kamppailua, alkaa olla altis stressille. Harvoin sitä uupuu paljon tekemisestä, vaan kuluttavasta ympäristöstä. Itse olin tiistain kuvauspäivän jälkeen maitohapoilla. Loppuviikon huomasin olevani hieman voimaton. Keskiviikkona kehitin kiukkukohtauksen tyhjästä (aikuismaisesti parille kollegalle suutuin), torstaina olin kuin nukkuneen rukous ja perjantaina pää pysyi vain puolitehoilla mukana. Viikonloppu tuli jälleen oikealla hetkellä.

On hyvä huomata omat rajat ja niiden rajallisuus. Se voimaantunut tunne, kun tiedät tekeväsi hyvää duunia, vain uskomalla itseesi. Ja se hetki, kun toteat, että nyt kaipaan lepoa. Se hetki, jolloin on myönnettävä etten ole parhaimmillani. Elämä antaa parhaat oppinsa silloin, kun on äärirajoilla, niitä on vain pysähdyttävä kuuntelemaan. Kunhan olen palauttanut kroppani tasapainoon aion jatkaa videoiden maailmassa. Olen tilannut kännykkään lisämikrofoonin ja jalustan eli järjestelmäkameraan on vielä matkaa. Sen lisäksi ilmoittauduin kuvauskurssille ja olen heittänyt verkkoja vesille, että joku kokeneempi kollega opettaa minua uudelle tasolle. Tällä matkalla paras kaverini on totisesti into oppia uutta.

-Virpi

Voihan jännitys!

En pidä itseäni minään superjännittäjänä, mutta uusien asioiden äärellä se iskee, aina ja joka kerta. Tänään koitti se päivä, kun palasin koulun penkille, peräti parin kurssin verran. Illalla ei tullut uni, yöllä näin pelonsekaisia unia ja nukuin luokattoman huonosti. Pelkäsin miten pärjäisin, sillä olen uskomukseni mukaan surkea tietokoneiden kanssa ja edessä oli Photoshopin perusteet kurssi. Olisi noloa ja turhauttavaa tippua kärryiltä heti alkumetreillä. Eikä mulla ollut yli 15 työvuoden jälkeen kunnollisia muistikuvia millaista se opiskelu oli. Vai olisiko se muuttunut radikaalisti? Ja kuinka paljon tulisi kotiläksyjä?

Eniten murheita tuottavat asiat, jotka eivät ikinä näe päivänvaloa. Niin tälläkin kertaa. Paikalla oli mukavan oloista porukkaa ja tunsin sujahtavani jengiin kertaheitolla. Opettaja oli mukava ja asiantunteva. Asioiden suhteen edettiin aika rauhallisesti. Suurin haaste oli pysyä loppupäivä skarppina, sillä koko päivän pituinen teoriapaketti pikseleistä, bittisyvyyksistä ja muista perusteista ei ole ehkä se maailman mukaansatempaavin aihe. Onneksi motivaationi oppia on sen verran kova, että yritin tehdä alusta loppuun asti tuhottomasti muistiinpanoja ja kyllä, pysyin hereillä.

Kuuntelin sattumoisin aamulla pari Saku Tuomisen luentoa YouTubesta. Ja luit oikein, jopa minä olen löytänyt tieni YouTuben ihmeelliseen maailmaan. Valitsin oppimista ja motivoimista käsittelevät ohjelmat, joissa kritisoitiin perinteistä saavista kaataen oppimista. Sehän on se perinteinen tyyli, johon olemme koululaitoksessa (ja työpaikoilla) tottuneet. Kuitenkin opimme 70 % tekemällä, keskustelemalla ja oppimalla. Tällaisesta monologimaisesta opetuksesta jää korkeintaan 10 % mieleen.

Tulipahan koettua omakohtaisesti, että koulutus- ja valmennuspuolella kaivataan muutoksia. Päivä oli nimittäin pelkkää kuunteluoppilaana olemista. Olemme töissä pohtineet uusia keinoja, joilla oppimistilanteita saadaan väritettyä ja valmentajan sijaan äänessä olisivat oppijat. Totuttujen tapojen muuttaminen on kovaa työtä. Se vaatii harjoittelua, pohdintoja ja oivalluksia. Silloin pelkkä oma-aloitteisuus ei riitä, vaan tarvitaan koko työyhteisön tukea. On myös hyväksyttävä, että uudistettu tapa ei ole välttämättä välittömästi timanttinen. Se on myös jatkuva prosessi, joka muuttuu kokemuksen karttuessa. 

Tämän päivän parhaat opetukset ovat seuraavat:

- Uusien taitojen hankkiminen on palkitsevaa (päähän jääneissä 10 prosentissa oli hyviä juttuja).

- Pelon ääntä ei pidä liikaa kuunnella korvan juuressa, vaan mennä rohkeasti uusia kokemuksia kohti.

- Saavista kaataminen on ehkäpä maailman kammottamin tapa oppia, eikä se taida olla kovinkaan palkitsevaa edes opettajallekaan.

Panostin eniten mun katu-uskottavaan opiskelijalookiin :)

-Virpi

PS: Läksyksikin määrättiin miettimään, mitä haluaa oppia. Saakohan yhden toiveen sijaan kertoa monta?