Osaamista vai asennetta?

Tuli tuossa viikolla otettua harppaus uuteen maailmaan. Muutuin ohjaajaksi ja kuvaajaksi eli purkitettiin työpaikalla muutama video työn alla olevaa verkkokurssia varten. Osaamiseni järjestelmäkameroiden, kuvausjalkojen (mikähän mahtaa olla oikea termi?) ja lisämikrofonien maailmassa on täysi nolla. Olin saanut kollegalta pikakoulutuksen ja sitten vaan menoksi. Vaikka osaaminen loisti poissaolollaan oli into ja asenne kohdillaan. Pyrin pitämään langat käsissä ja pieni tiimimme teki tiukasti töitä, kiitos jokaiselle, olette huippuja. Yhden päivän aikana purkitettiin kolme lyhyttä asiakascasea, jotka ovat nyt editointia vaille valmiita. Siitä on sentään alkeet hallussa, vaikka äänien säädön suhteen voi olla tarve kilauttaa kaverille.

On kyse sitten työstä tai vapaa-ajasta, niin asenne ja halu tehdä ovat, uskomattomia voimavaroja. Niiden avulla paikkaa osaamattomuuttaan kummasti. Ja, kun oikein paiskii menemään, niin matkan varrella kartuu taitojakin. Uskallan väittää, että seuraavalla kerralla kameran säädöt hoituvat jo nopeammin, tiedän kuinka jalusta laitetaan pystyyn, enkä unohda laittaa mikrofonia päälle tai ainakin toivon niin :)

Jatkuvalla syötöllä tällainen työtapa oman osaamisen äärirajoilla, on kuitenkin kuluttavaa. Tahdonvoimaa ei kannata käyttää päivittäin loppuun. Työn/harrastuksen vaativuustason tulisi olla sopivalla tasolla. Jos on jatkuvasti liian helppoa tai liiallista kamppailua, alkaa olla altis stressille. Harvoin sitä uupuu paljon tekemisestä, vaan kuluttavasta ympäristöstä. Itse olin tiistain kuvauspäivän jälkeen maitohapoilla. Loppuviikon huomasin olevani hieman voimaton. Keskiviikkona kehitin kiukkukohtauksen tyhjästä (aikuismaisesti parille kollegalle suutuin), torstaina olin kuin nukkuneen rukous ja perjantaina pää pysyi vain puolitehoilla mukana. Viikonloppu tuli jälleen oikealla hetkellä.

On hyvä huomata omat rajat ja niiden rajallisuus. Se voimaantunut tunne, kun tiedät tekeväsi hyvää duunia, vain uskomalla itseesi. Ja se hetki, kun toteat, että nyt kaipaan lepoa. Se hetki, jolloin on myönnettävä etten ole parhaimmillani. Elämä antaa parhaat oppinsa silloin, kun on äärirajoilla, niitä on vain pysähdyttävä kuuntelemaan. Kunhan olen palauttanut kroppani tasapainoon aion jatkaa videoiden maailmassa. Olen tilannut kännykkään lisämikrofoonin ja jalustan eli järjestelmäkameraan on vielä matkaa. Sen lisäksi ilmoittauduin kuvauskurssille ja olen heittänyt verkkoja vesille, että joku kokeneempi kollega opettaa minua uudelle tasolle. Tällä matkalla paras kaverini on totisesti into oppia uutta.

-Virpi