Mitä opin vai opinko sittenkään?

Paluuni koulun penkille yli 15 vuoden jälkeen on nyt tehty. Olen suorittanut elämäni ensimmäiset opintopisteet, ennen vanhaan nekin oli opintoviikkoja. Neljän viikonlopun ajan olen siis opiskellut Photoshopin perusteita. Viimeinen viikonloppu kruunasi kaiken, kun koulua oli sekä lauantaina että sunnuntaina. Olin suoraan sanottuna aika pettynyt lopputulokseen ja hetkisen piti ihan miettiä, mitä opin, vai opinko ollenkaan.

Myönnetään, odotukset olivat korkealla. Olenhan haaveillut Lahden muotoiluinstituutissa opiskelusta about 20 vuotta. Sillä on hyvä maine, joten odotin opetusmenetelmien olevan huippuluokkaa. Todellisuudessa kuuntelin lukuisia opettajan monologeja, joiden aikana hereillä pysyminen tuotti tuskaa. Luokassa kuului paikoin haukotuskuoro eli en ollut ainoa. Opetus eteni epäloogisesti, suunnittelu oli lapsen kengissä ja ajankäyttökin oli hieman kateissa. Tein siis aikamatkan aikaan, jolloin oppiminen oli sitä, että minä puhun, te kuuntelette ja sitten opitte.

Mitä opettajaan tulee, niin hän oli todella osaava ja mukava. Hän ei vain ollut saanut samanlaista valmennusta oppimisesta ja opettamisesta kuin minä. Sinänsä sääli, koska hän selvästi halusi jakaa kaiken osaamisensa ja intonsa meille opiskelijoille. Ja arvaatteko mitä? Olen ihan suunnattoman ylpeä meidän yrityksen valmennusorganisaatiosta. Olen ylpeä tiimikavereistani, jotka suunnittelevat ja toteuttavat monipuolisia valmennuskokonaisuuksista. He tekevät hartiavoimin töitä, jotta monologeista päästään yhdessä tekemiseen, keskusteluun ja oivallukseen. Ihminen, kun oppii tekemällä, kokeilemalla, erehtymällä ja onnistumalla. Tiedän kokemuksesta ettei ole helppoa muuttaa faktapohjaista osaamista luennosta yhdessä tekemiseksi. Se vaatii harjoittelua, uuden ajatusmallin jumppaamista ja tukea niin esimieheltä kuin kollegoiltanikin.

Koulussa on myös kylmä eli pukeudu kuin naparetkelle konsanaan :)

Kokemuksessani näkyy myös koulu- ja yritysmaailman ero. Yrityksissä on aina kiire ja kaikella on oltava tavoite. Tavoitteellisessa tekemisessä määränpää ja suunnittelu ovat kaikki kaikessa. Vastaavasti kouluissa on aikaa, eikä onnistumisiakaan mitata sen suuremmin, etenkään silloin, kun arvostelu on hyväksytty tai hylätty. Voin vain todeta, että koulumaailma voisi oppia yritysmaailmasta paljon. 

Kun sitten nieleskelin pienoista pettymystä, aloin kirjoittamaan oppejani ylös. En ehkä oppinut kaikkia Photoshop-ohjelman työkaluja (tokihan niitä on paljon), mutta opin paljon kaikkea. Perustoiminnoissa aloin tuntea itseni jopa varmaksi. Sen lisäksi uudet hienoudet alkoivat kiehtoa ja haluan oppia lisää. Ja olen muuten menossa jatkokurssillekin eli tarina jatkuu. Ehkäpä odotustasoni on jatkossa realistisempi ja pystyn nauttimaan opetuksesta enemmän kuin tällä erää.

Osan olen varmaan unohtanut ja osa termeistä voi olla väärin kirjoitettu

Nyt, kun olen kritisoinut opetusta, niin nostan esiin kaikkein tärkeimmän puolen. Vastuu oppimisesta on nimittäin oppijalla eli minulla. Uuden oppiminen vaatii nimittäin töitä. Tässä allekirjoittaneen tapauksessa harjoittelua, harjoittelua ja roppakaupalla lisää harjoittelua. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että kollegani on antanut minulle tukiopetusta. Sain viime viikolla lyhyen lähivalmennuksen ja kinkkisen kotiläksyn. Siinä sitä olikin pähkäilemistä, kun avasin koneen tänään (olin siis lomapäivää viettämässä) ja hioin läksyjä kuntoon. Tää mun tukiopettaja on muuten huomattavasti tiukempi kuin LAMK:in ope :)

Vuorokauden jälkeen olen sinut tämän kokemuksen kanssa. Olen iloinen tästä kokemuksesta ja entistä motivoituneempi matkalla kuvankäsittelyn guruksi. Sitten kouluaikojen, minusta on tullut kriittinen. Olen myös kärsimätön ja äärimmäisen vaativa oppija. En osaa oikein istua paikoillani ja aivoni kaipaavat toistoa. Tästä on hyvä jatkaa määränpäätä kohti.

-Virpi