Hymyile enemmän

Palaan säännöllisen epäsäännöllisesti ajatuksissani lokakuun loppuun ja työpaikkamme UUUL-tapahtumaan. Uskalla unelmoida, uskalla loistaa on mielestäni teema, jonka toivoisi näkyvän kaikkialla, niin työpaikoilla, kodeissa kuin harrastuksissakin. Yksi parhaiten mieleen jääneistä asioista on Esa Saarisen luento ja toteamus siitä, että jokainen meistä voisi hymyillä enemmän.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miten suuri voima hymyllä on? Hymy on sanaton tervehdys ja lupaus hyvästä. Hymyilevä ihminen on aina mukavaa tavata. Saarinen puhuikin juuri siitä, miten kohtaamme muita ja osoitamme arvostuksemme. Hymy on luontainen olo toisen arvostamista.

Olen ihan tosissani yrittänyt noudattaa tuota ohjetta ja hymyillä enemmän. Pyrin hymyilemään kohdatessani kaupan kassan tai mennessäni palaveriin. Hymyilen myös puhelimessa puhuessani, sillä hymy kuuluu äänestä. Sen lisäksi hymyilen ihan itsekseni. Aamulla, kun väsyttää väännän suupielet korviin ja huijaan itseni iloiseksi.

Hymy vaikuttaa hymyilijän mieleen. On myös kovin vaikeata olla negatiivinen tai synkistellä, kun hymyilee oikein leveästi. Eli hymy on täysin ilmainen keino piristää itseään ja omaa ympäristöään. Vanhan viisauden mukaan hymyily rasittaa kasvojen lihaksia vähemmän kuin mutristelu. Ja kun tässä nyt ollaan keski-iän kynnyksellä, niin ottaisin kyllä mieluusti kymmenen naururyppyä yhden kiukkukurtun sijaan.

Minulla on yksi toive sinulle, hymyile enemmän :)

-Virpi

Aarrekartan askartelua

Pari vuotta sitten törmäsin ekan kerran aarrekarttoihin erään kollegani ansiosta. Sen jälkeen niitä on tullut tehtyä jo muutama. Aika monta paperille laitettua haavetta on toteutunut. Osa toki odottaa vielä vuoroaan, mutta jokin taika aarrekartoissa on, usko pois. Ideana on kerätä kartongille itseä puhuttelevia kuvia ja tekstejä, jotka kuvaavat unelmiasi.

Näin kolmen aarrekartan kokemuksella sanoisin, että asiat ilmestyvät paperille kuin itsestään. Jotain tulee toki mietittyä etukäteen, mutta se ei merkitse todellisuudessa mitään. Lopputulos voi olla jotain ihan muuta ja jopa yllättävää. Kannattaa myös varoa, mitä karttaan laittaa, sillä osa asioista toteutuu liiankin kirjiaimellisesti. Aloin tänään pohtimaan, mitä kummaa uudesta kartastani löytyvät tekstit "uusille aluille" ja "jännää seuraa" tarkoittavat. Jotenkin ne vain puhuttelivat eilen, vaikken osannut sanoittaa niitä eilenkään työstön yhteydessä.

Karttaa varten on hankittava iso kartonki. Väri kannattaa valita huolella, sillä sen merkitys on suuri. En osaa selittää sitä, mutta väärä väri ohjaa väärille poluille. Karttaa ei vaan voi tehdä väärän väriselle pohjalle, joka ei puhuttele. Sitten on kerättävä nurkista kaikki vanhat lehdet ja mieluusti erilaisia. Varaa siis naistenlehtiä, kauneksia, kuntoilua, kotoilua jne. Sanoisinko, mitä enemmän, sitä parempi. Sen lisäksi vinkkaan hankkimaan askarteluseuraa. Työn ohessa on kiva jutella ja pohtia asioita ääneen. Ja viimeiseksi reilusti aikaa!

Eilinen karttaurakointi kesti reilut neljä tuntia. Olin etukäteen halunnut sinne jotain Berliinistä, mutta mitään ei löytynyt. Tarkoittaako tämä sitä, että ensi vuonna ei reissata? Jaa-a, se jää nähtäväksi. Lopputuloksen visuaalisuus miellyttää silmääni. Se on värikäs, sopusuhtainen ja kaunis. Tekstejä on enemmän kuin kuvia, mutta kai se on paljon puhuvan oikeus, tykkään sanoista.

Joidenkin mielestä aarrekartat ovat hölynpölyä ja silkkaa hörhöilyä. Voihan se olla niinkin. Maailmassa on kuitenkin lukemattomia asioita, joita ei voi määritellä järjellä tai todistaa tieteen keinoin. Ja juuri ne pienet, hassut asiat ovatkin parhaita. Suosittelen siis heittämään turhat järkeilyt romukoppaan ja heittäytymään hörhöilyyn. Elämässä on liikaa ajattelua ja järjen käyttöä vaativia asioita, joka hiljentää intuition.

Olisiko sinunkin aika vähän askarrella unelmia paperille?

-Virpi

Helvetinviikko

Oman elämäni tavoitearsenaalia pohtiessani luin Erik Bertrand Larssenin kirjan Helvetinviikko. Bertrand Larssen on norjalainen mentaalivalmentaja, jonka esikoisteos on paras (luin sen noin vuosi sitten ja hehkutin sitä jossain kirjoituksessa). Helvetinviikon idea on elää yksi viikko äärirajoilla. Jokainen aamu alkaa kello 5 ja nukkumaan on mentävä kello 22. Sen lisäksi jokaiselle päivälle on tarkat säännöt ja teemat.

Koska meitsi on se, joka haluaa kokeilla kaikkea, kokeilin tätäkin. Pari viikkoa sitten elin Helvetinviikon. Sen verran rikoin sääntöjä, että kömmin nukkumaan jo kello 21, koska nukkuminen rules. Koska en ole mikään huippujohtaja enkä elä työlleni oli haasteet haettava muualta. Langatin itseni viikon pituiselle somepaastolle ja netin huvikäyttökin jäi minimiin. Myös tv oli työviikon kielletty eli avasin sen ensimmäisen kerran lauantaina.

Ideana on etsiä rajojaan, muuttaa tapojaan, hakea täydellistä keskittymistä ja olla paras versio itsestään. Viikon aikana on treenattava 1-2 kertaa päivässä, syötävä terveellisesti ja panostettava omaan ulkonäköön. Mutta pahinta on se, että torstain ja perjantain välinen yö on valvottava ja tehtävä töitä. Tavoistani poiketen olin joka päivä toimistolla. Normaalisti suosin etäpäiviä, koska kotona on rauhallista ja hiljaista. Tein myös asioita, joita en normaalisti tee. Suunnittelin jokaisen päivän ja sitten vain noudatin orjallisesti asettamaani ohjenuoraa. Suunnittelin jokaisen palaverin pilkulleen, mikä on tavoitteeni, minkä vaikutelman haluan antaa itsestäni ja miten toimin tavoitteet saavuttaakseni.

Maanantaina pyrin muuttamaan tapojani, niitä joita olen listannut jo ennakkoon pitkän pätkän. Tiistaina keskityin moodiin (= tila, jossa ihminen pystyy toimimaan optimaalisesti) ja moodin vaihtoon tilanteeseen sopivalla tavalla. Keskiviikon teema oli aikataulut, tehtävälistat, vuosi-, viikko- ja päiväsuunnitelmat. Torstaina piti kohdata oma pelko ja tehdä töitä, jota on lykännyt sekä valvoa yö. Perjantaina keskityttiin tehokkaaseen lepoon ja rentoutumiseen. Lauantaina oli käytävä sisäistä dialogia ja listata parhaat puolensa. Sunnuntaina sai palkita itsensä ja ottaa uuden näkökulman elämään.

Tein viikon mittaan erilaisia havaintoja itsestäni. Esimerkiksi aamuherätys kello 5 ja päälle lenkki, ei tehnyt tiukkaa. Sen sijaan sisäinen rytmini on tolkuttoman hidas. Jos yhtään höllään, kadotan ajantajun ja se selittää ainaisen kiireen, kun pitää ehtiä toimistolle tai junaan. Olen tehnyt paljon töitä suunnitelmallisuuden, aikataulujen ja tehokkuuden eteen, joten niiden tekeminen sekä noudattaminen alkaa olla automaatio. 

Seinä tuli kuitenkin vastaan sen valvottavan yön suhteen. Olin tehnyt itselleni tehtävälistan. Kun lista oli suoritettu, kello oli kaksi ja päässä surisi. Kykyni ajatella vain katosi. Yritin lukea, mutten ymmärtänyt lukemaani. Totesin, ettei valvomisessa ollut enää mitään järkeä ja painuin nukkumaan. Näin unta siitä, että olin noussut lyhyiden torkkujen jälkeen työn touhuun. Todellisuudessa torkutin kuuteen asti eli reputin koko hemmetin Helvetinviikon. Edelleen harmittaa etten pystynyt, olihan se vain yksi yö. Ja sen valvomisen kuulemma ymmärtää, kun sen on tehnyt eli ymmärrykseni jäi vaillinaiseksi.

Perjantain vedin muuten kunnialla. Univaje iski vuorokauden viiveellä ja lauantaina veto katosi iltapäivästä. Aamulla olin urheasti tehnyt aamulenkin ja tehnyt muutaman tunnin töitäkin viikonlopusta huolimatta. Ja sunnuntai jatkui yhtä verkkaisena. Makasin vanhempieni sohvalla, roikuin valveen ja unen rajamailla sekä palelin tolkuttomasti. Ja maanantaina tulin kipeäksi. Niin no kannattiko? Kyllä se oli ihan mielenkiintoinen kokemus. Erityisesti tykästyin aamulenkkeihin ja somepaaston vaikutukseen. Aion jatkossakin herätä viideltä ja pinkaista aamulenkille ennen varsinaista päivää. Someakin on tullut käytettyä aika kohtuudella, siinä on muuten ihan järkyttävä aikavaras ja läsnäoloa rikkova kapistus.

Ja erityisesti suosittelen välillä katsomaan peiliin ja tekemään kipeitäkin havaintoja itsestään. On keinona sitten Helvetinviikko tai joku muu. Totuus on kuitenkin se, että virheiden näkeminen muissa ei johda kovinkaan pitkälle. Sitä, kun voi muuttaa vain itseään ja sekin tekee tiukkaa.

-Virpi

On vain yksi O'Cebreiro

Ihan kuulkaa yllätyin eilen huomattuani, että enhän mä ole edes blogannut. Syy tähän hiljaisuuteen on se, että UUUL-tapahtuman jälkeen olen käyttänyt aikaani unelmointiin ja uskalluksen keräämiseen. Olen tehnyt kuukauden ajan aika paljonkin töitä miettiessäni tavoitteitani. Miettinyt ihan toden teolla, mitä minä haluan niin työn kuin vapaa-ajankin saralla. Olen siis lukenut, pohtinut ja analysoinut...siis niinku enemmän kuin normaalisti.

Unelmointihan on ihanaa, mutta ilman tavoitteita ne jäävät vain unelmiksi. Toki jotkut unelmat ovat hyviä juuri sellaisenaan ja on varmasti vain hyvä ettei niitä edes yritä tavoitella. Mutta sitten on niitä unelmia, joiden eteen kannattaa tehdä kaikkensa. Niitä joiden edessä kaikki muu menettää merkityksensä. Ja niitä tässä on sitten pohdiskeltu. Voimiaan kun ei kannata hukata asioihin, jotka ei ole se juttu.

Siinä matkan varrella olen tunnistanut tapojani. Valinnut ne, joita haluan muutaa ja tehnyt pieniä muutoksia. Olen listannut plussiani ja miinuksiani. Pohtinut, mikä on oikeasti tärkeätä ja mihin kannattaa panostaa. Olen asettanut välietappeja ja suurempia päämääriä, tehnyt kvartaalitaloutta itselleni. Olen hionut aikatauluja ja tehnyt suunnitelmia. Olen karsinut aikavarkaita ja tunnistanut huomiovarkaita.

Kaiken tämän keskellä tiedän, että on vain yksi O'Cebreiro. O'Cebreiro on pieni kylä pohjois Espanjassa. Se oli kesän vaellusreittimme toinen etappi. Paikka jonne kävelimme noin 30 kilometriä ja jonka viimeiset metrit veivät kaikki mehut. Viimeisten noin 7 kilometrin aikana noustiin 400 metristä 1300 metrin korkeuteen. Maasto oli vaikeakulkuista, aurinko paahtoi, hiki virtasi ja jalat painoivat.

Viimeiset kaksi kilometriä koettelivat uskoani enemmän kuin mikään muu. Asetin itselleni pieniä välietappeja, ensin parinkymmenen metrin päähän. Sitten kymmenen metrin, viiden, kahden, metrin ja lopulta varmaan puolen metrin päähän. Niiden voimin kävelin vaikken olisi jaksanutkaan. Ja ne metrit olivat elämäni vaikeimmat. Silloinkin tiesin, että tämä oli matka, jonka halusin tehdä, enkä katunut hetkeäkään. Yritin siis nauttia, vaikkei se ollutkaan mahdollista.

O'Cebreiro on se paikka, jonne palaan aina, kun tuntuu pahalta. Tiedän, että minä kiipesin sen kyläpahasen päälle. Muistan miten ihanaa oli päästä perille, mennä suihkuun, vaihtaa puhtaat vaatteet ja juoda kylmä olut. Tiedän miten hienoa on voittaa itsensä. Se tunne, kun olet ylpeä itsestäsi joka solulla. Ja se hetki, kun unelmasta on tullut totta. Se hetki, jonka rinnalla tavallinen ponnistelu on pientä ja se hetki, jonka ansiosta tietää, että joidenkin asioiden eteen on hyvä tehdä töitä.

Omat tavoitteeni alkavat olla nyt selvillä. Mielestäni päätöksen tekeminen onkin se vaikein rasti. Sitten on vain alettava toimimaan, tehtävä asia kerrallaan. Kuten Esa Saarinenkin sanoi 25.10. "Maalit on tehtävä yksi kertallaan". Nyt otan askelia unelmieni toteutumiseksi sopivassa tahdissa, kaikkea kun ei voi tehdä kerralla. Ja aivan kuin Camino eli pyhiinvaellusreitti, jota kävelimme, matka opettaa kulkijaa. 

Mikä on sinun O'Cebreirosi? Milloin olet ollut äärirajoillasi? Ja milloin saavuttanut jotain saavuttamisen arvoista? Ja mikä on se juttu, jonka eteen haluat tehdä töitä. Itse huomasin, että omia tavoitteita oli jäänyt jalkoihin uskalluksen puutteesta. On totta, että aina ei onnistu, mutta onko pelko riittävä syy olla kokonaan yrittämättä? 

-Virpi 

PS: Jos tarkemmat matkakuulumiset Santiago de Compostelasta kiinnostavat, niin löydät kattavan tietopaketin, kuvia, hassuttelua ja naisen logiikkaa reissublogistamme -> www.kaupungistacaminolle.blogspot.fi

Joko teillä hyggeillään?

Luin jokin aika sitten artikkelin hyggielystä. Jos se on mennyt sulta ohi, niin tsekkaa tää: http://yle.fi/uutiset/3-9290322. Olin välittömästi koukussa, ihastunut ja ostanut ajatuksen, mikä nyt ei liene yllätys kenellekään, joka tuntee minut. Hyggeily on peräisin Tanskasta, jossa asuu maailman onnellisin kansa. Heillä on kyky ottaa rennosti, nauttia kiireettömästi elämästä, jopa näin kaamosaikaan.

Itselleni lienee aika luontaista hyggeilllä. Kesät talvet pidän kiinni siitä, että jokaisena päivänä on aikaa vain olla, muuten alkaa ahdistamaan. Minulla ei ole ikinä niin kiire ettenkö ehtisi syömään (joskus tosin unohdan syödä, mutta se on eri tarina se) ja nukkumaan riittävästi. Joka viikko on oltava aikaa nähdä ystäviä ja kaikkien menojen välissä on pystyttävä haaveilemaan...yes I'm a dreamer <3

Talvella sitä kuitenkin hidastuu entisestään. Pinkaisen kyllä ajoissa sängystä ylös, mutta työpäivän jälkeen tahti on toinen. Hivuttaudun huomaamattani sohvan nurkkaan, kaivan sukkapuikot esiin ja nautin. Viime aikoina olen (taas) vähentänyt tv:n katselua, pitänyt viikon pituisen sometauon ja määritellyt itselleni ruutuaikoja. Haluan huomauttaa, että nettisurffailun, somekäytön ja tv:n määriä on syytä rajoittaa niin aikuisilla kuin lapsillakin.

Hyggeilyssä on kyse nautiskelusta, mutta kehotan kohtuuteen sen suhteen. Mistä sinä todella nautit ja mikä on tarpeeksi? Olen niitä, jotka vannovat punaviinin nimeen. Lasi tai kaksi ei ole mielestäni väärin, mutta todellisuudessa pienikin alkoholimäärä huonontaa unen laatua. Siksi olen jättänyt nämäkin lasilliset pois, koska kehoni suorastaan huutaa unen perään. Arkena en ota pienintäkään riskiä tämän suhteen, sillä viikonloput on keksitty.

Varsin moni tuntuu jääneen joulusuklaiden pauloihin. Myönnettäköön, että karkkiröykkiöt ovat kutsuvia, mutta kierrän ne ihaillen. En missään nimessä tarkoita etteikö karkkia saisi syödä, mutta levy Fazerin sinistä taitaa muuttua nautinnosta pahoinvointiin. Entisenä karkkiaddiktina tiedän, että kohtuuden raja on häilyvä, joten pidäthän varasi :)

Moni on kritisoinut hyggeilyä trendipelleilystä. On se ehkä niinkin, mutta mielestäni se on enemmän. Suomalainen tapa jumittua kotiin ei ehkä ole se juttu. Vaikka koti vetäisi puoleensa, kehotan käyttämään aikaa ystäviin ja perheeseen. On nimittäin helppo lipsahtaa täydelliseen erakoitumiseen, jolloin ihmisten ilmoille lähtemisen kynnys kasvaa kummasti. Jos ei kylään asti jaksa, niin voisiko sitä vaikka kilauttaa kaverille tai vaihtaa kuulumiset sekä sopia tapaamisesta WhatsAppin kautta? Ja mikä estää hyggielemästä kaverin kanssa?

Treenien suhteen hyggiely on myös armollisuutta. Itse pidän talviaikaan täydellisiä lepoviikkoja. Sen lisäksi treenaan kehoa kuunnellen ja pyrin käymään muutaman kerran kuukaudessa uimassa. Kevyt uinti ja sauna, ovat ihanan palauttava ja rentouttava tapa liikkua. Ja jostain syystä tuppaan pyytämään kaverin mukaan, sillä saunan lauteilla on hyvä vaihdella kuulumiset. Pitääkin muuten katsella uintireissja taas ensi viikolle.

Tällä viikolla olen joutunut hyggeilemään pakon sanelemana. Miesflunssa (säälittävät kuumelukemat ja täydellinen vetämättömyys) kaatoi sängyn pohjalle ja pari päivää meni täysin lepoasennossa. Tänään tein paluun töihin, mutta kaiken maailman kuntoilut saavat odottaa. Hieman kyllä harmittaa, sillä olen innostunut salitreeneistä, mutta joskus on vaan maltettava. Viikonloppuna lähden ihmisten ilmoille, sillä lähtemisen vaikeudesta huolimatta pieni tuulettuminen tekee aina hyvää, tuulettumisen taso on säädettävä muun kunnon mukaiseksi. Kyse on kuitenkin tasapainosta niin elämässä yleisesti kuin hyggielyssäkin :)

-Virpi

Tapojensa orja

Olen kirjoitellut viikon verran tapojani ylös. Yrittänyt miettiä, mitkä ovat niitä, joista haluaisin eroon (tai joita haluaisin hallita nykyistä paremmin) ja mitä voisin vahvistaa entisestään. Ensimmäinen vihkon sivu täyttyi negatiivisista asioista. Tavoista, joita hieman häpeilen ja jotka asettavat minut paikoin huonoon valoon. Yksi eniten inhomaistani tavoistani on se, että puhun muiden päälle. Keskeyttäminen on todella ruma tapa, eikä juurikaan osoita arvostusta toista kohtaan.

Huonoja tapojani enemmän minua harmitti se, että näin ensikättelyssä vain huonot piirteeni. Miksi en listannut ensin kymmenen hyvää, kaksikymmentä kaunista ja sitten muutaman kehitettävän? Miksi näemme itsemme huonossa valossa? Miksi hyvyyttä pitää kaivella? Ja onko se niin vaikeaa olla itsestään ylpeä? 

Nyt, kun listaa on tullut kirjoitettua viiden päivän ajan, olen saanut monta hyvääkin asiaa paperille. Tapoja ja piirteitä, joista voin olla ylpeä. Voin röyhistää rintaani ja todeta, että hei tuollainen minä olen. Asioita, jotka painavat loppupelissä enemmän kuin se päälle puhuminen, innostuksissaan muiden keskeyttäminen ja rönsyily. Aion toden teolla ottaa tuon päälle puhumisen syyniin. Ekat treenit on tehty, olen ehtinyt kokemaan onnistumisia ja karvaita pettymyksiä. Etenkin puhelinpalavereissa tämä on erityisen haasteellista, kun vastapuolta ei näe. Ja silloin, kun mokaan, pyrin pyytämään anteeksi, osoittamaan etten halunnut olla epäkunnioittava.

Suosittelen tällaista tapainventaariota kaikille. Se on eräänlainen matka itseen. Tapa miettiä, kuka minä olen ja mitä minä haluan. Ja katsomalla totuutta silmiin on mahdollisuus kehittyä paremmaksi versioksi itsestään. Ja on hyvä todeta, että viivan alle jää enemmän plussaa kuin miinuksia.

-Virpi

Enemmän arkea

Heti alkuun haluan kertoa, että tarina on tosi. Se on tapahtunut työpaikkani kahvihuoneessa. Mutta aivan yhtä hyvin se voisi tapahtua monella muullakin työpaikalla tai kotona. Ja jokainen meistä voi valita, missä roolissa haluaa olla.

Kahvihuoneessa istui muutama henkilö. Eräs lueskeli paikallista sanomalehteä ja silmäili Citymarketiin mainosta, jossa luki kissan kokoisin kirjaimin ENNEMMÄN ARKEA. Taukohuoneen oli lennähti auki ja parikymppinen tyttö tuli sisälle, näki mainoksen ja manasi kovaan ääneen, että arki on kamalaa ja sitä ei todellakaan tarvitse enemmän. Pöydän ääressä ollut kollega totesi (se en ollut minä), että olisitpa ollut kuuntelemassa Esa Saarisen luentoa tiistaina. Saarinen puhui siitä, miten arki on meidän parasta aikaa.

Tyttö jatkoi samalla linjalla ja jatkoi arjen manaamista. Hän totesi, että arki on ihan jees, mutta sitä voisi olla nykyistä vähemmän. Tässä kohtaa avasin sanaisen arkkuni. Totesin rauhallisesti, että olemme töissä noin 21 % ajastamme eli kaikkeen muuhun on melkein 80 % aikaa. Arkea puolustanut kollegani ihmetteli onko se todella noin vähän. Totesin, että kyllä, olen juuri ollut koulutuksessa (ajanhallinnan valmennus josta olen täälläkin kirjoittanut), jossa tämä on laskettu auki.

Nuori tyttö meni hieman hämilleen ja kysyi, lähinnä itselleen todeten "olenkohan sitten väärässä paikassa töissä". Olisi varmaan pitänyt olla hiljaa, mutta vastasin eleettömästi "mahdollisesti". En halunnut syytellä, mutta uskon siihen, että joskus on katsottava peiliin ja kysyttävä itseltään missä mennään ja onko se itselle tarpeeksi. En tiedä, miksi arki oli hetkellisesti nuorelle naiselle liikaa. En tiedä, mitä hänen elämässään on menossa. En tiedä oliko edellinen asiakas tullut linjoja pitkin. Rehellisesti sanottuna en tiedä taustoista mitään, en tunne henkilöä lainkaan.

Syy, miksi tapaus jäi mieleeni on se, että pienet kohtaamiset voivat olla lannistavia. Jokainen meistä on joskus lannistaja ja jokainen tulee joskus lannistetuksi. Jos ympärillä on liikaa lannistajia, jotka ovat uponneet negtaiivisuuteen, ajaneet kaistalta sivuun, on vaikeaa olla innostunut. Tämän takia yrityksissä pitäisi puuttua ilmapiiriin. Käydä säännöllisin väliajoin keskustelua siitä, millaisen fiiliksen haluamme luoda ja mikä on meidän jokaisen rooli sen muodostamisessa sekä ylläpitämisessä. Fiilistä ei voi ulkoistaa johdolle tai omalle esimiehelle, se on kaikkien meidän summa.

Ja jos arki ahdistaa liikaa, kannattaa kysyä itseltään "olenko oikeassa paikassa". On hyvä tiedostaa, että negaation vallassa ollessaan on suuri riski uupua. Meidän keholle on kovin stressaavaa, jos koemme jatkuvasti alisuorituvamme. Kun tiedämme tekevämme työmme huonosti, tiedämme ettemme ole sillä hetkellä paras versio itsestämme. Emme tavoittele mitään täysillä, vaan yritämme selvitä "kasista neljään". Ja vaikka työ ei olisi se suurin unelmamme, on sen tekeminen niin hyvin kuin osaan palkitsevaa. Se vie eteenpäin ja sen voimin tietää, että minä pystyn parempaan. Minussa on enemmän, minä en jää tänne ikuisesti.

Mietithän siis, mitä sinä viestit ympäristöösi? Oletko se, jonka loisteeseen halutaan tulla? Vai myrkytätkö tahtomattasi ympäristöä? Ja miten sinä puhut itsellesi? Ovatko ajatuksesi niitä, jotka vähentävät voimiasi? Lannistutko oman sisäisen puheesi takia? Jos ajattelet, että arki on liikaa, niin se on. Olet siis aivan oikeassa. Ajatuksemme jättävät meihin jälkensä. Ei ole siis sama, mitä ja miten ajattelet. Kannattaa ajatella, mitä kannattaa ajatella, niin arkena kuin vapaallakin.

Ole paras versio itsestäsi, koska sä voit

Arjen puolesta,

Virpi

Unelmakrapula

Olen potenut kolmatta päivää unelmakrapulaa. Ai, että mikä se on? No se on olotila, kun olet päästä varpaisiin innostunut. Olet täynnä unelmia, energiaa ja aitoa halua tehdä jotain. Mutta sitten olet niin onnekkaasti sekaisin, etten yhtään tiedä, mistä unelmoit ja mitä tekisit. Intoa piisaa, sanat on kateissa, suunnasta puhumattakaan.

No miten tähän tilaan päätyy? Se on valitettavasti vain harvojen ja valittujen saatavilla, ainakin tämä samat kriteerit täyttävä olotila. Minä ja 149 muuta soneralaista pakkauduimme tiistaina uuteen helsinkiläiseen hotelliin Clarioniin. Olimme etuoikeutetusti paikalla historian toisessa UUUL- tilaisuudessa, joka tarkoittaa uskalla unelmoida, uskalla loistaa.

Päivää tähditti kolme huippupuhujaa. Pelin avasi filosofi Esa Saarinen, jonka läsnäolo on suorastaan koskettava. Mietin hieman olisiko parin tunnin luento puuduttava, mutta olisin voinut kuunnella Saarista vaikka koko päivän. Ruokailun jälkeen lavalle kiipesi Jari Sarasvuo, joka sanoitti monia ajatuksiani. Valtava kokemus ja kirjaviisaus kuuluivat rivien välistä, rispektii!

Sarasvuon jälkeen kolme ideaa kisasivat firman omassa #daretoshine kisassa. Maailmantähtien lomassa on hyvä muistaa, millaista osaamista meillä kaikilla on. Etenkin Soneran kaltaisiin isoihin yrityksiin mahtuu valtavasti osaamista, unelmia ja uskallusta. Viimeiseksi Duudsoneiden Jarppi otti tilan haltuun kertomalla tarinan unelmista, ystävyydestä ja uskalluksesta.

Seuraavana aamuna se sitten alkoi, siis se unelmakrapula. Selasin muistiinpanojani, elin edellistä päivää uudestaan ja yritin miettiä pääni puhki. Mitä minä voisin tehdä? Mitä unelmia minun tulisi toteuttaa? Missä kohdassa uskallusta on puuttunut? Ja miten voisin jakaa sen samaisen innostuksen muille. Turhauttavaa, kun haluaisi muuttaa koko maailman, muttei päässyt puusta pidemmälle. Ja sitten pitikin siirtyä töiden pariin ja keskittyä "oikeisiin töihin", vaikka unelmilla olisi just kohta ollut siivet.

Illalla palasin muistiinpanoihini. Jaottelin eri puhujien kertomia asioita kolmen eri teeman alle, joita olivat unelmointi, unelmien toteuttaminen ja uskallus. Oli hienoa huomata, että yhdessä ne muodostivat täydellisen kokonaisuuden. Unelmointia pystyi tarkastelemaan filosofisesti, faktojen perusteella ja fiilistellen.

Olen itse unelmoija, joka kulkee jatkuvasti pää pilvissä. Suunnittelen suuria, uskon itseeni, mutta kompastun arkeen, vai onko se sittenkin pelko, joka kamppaa? Puuttuuko siitä uskallusta, kun väsyttää, kohtaa vastoinkäymisiä tai kiintyy kiireeseen? Olisiko nyt aika tehdä unelmainventaario ja hyödyntää unelmakrapula? Se ei nimittäin taida parantua, jos ei ota härkää sarvista.

En varmaankaan pysty muuttamaan koko maailmaa, enkä edes koko Soneraa, mutta voin kylvää pieniä mikromuutoksia ympärilleni. Yrittää hymyillä enemmän. Kohdata muita ihmisiä aidosti. Sanoa kiitos, kun sille on aihetta. Pyytää apua ja auttaa muita. Pyrkiä olemaan parempi minä. Ja tehdä töitä niiden asioiden eteen joihin oikeasti uskon. Ja toivoa, että jonain päivänä voin sanoa, että se unelma sai siivet 25.10.2016 UUUL-tapahtuman jälkimainingeissa.

Tämän viikonlopun aion käyttää unelmieni työstämiseen ja tulen todennäköisesti palaamaan muistiinpanoihini monta kertaa. En tiedä osaavatko herrat Saarinen, Sarasvuo ja Leppälä edes arvata, miten paljon he saivat aikaan. Sattumoisin tiedän, että moni ellei jokainen tilaisuuteen osallistunut pohtii samoja asioita ja pieniä mikromuutoksia on ilmassa. Tiedä sitten kuinka monta maalia tästä lauotaan.

Unelmoikaa & uskaltakaa,

Virpi

Mitä opin vai opinko sittenkään?

Paluuni koulun penkille yli 15 vuoden jälkeen on nyt tehty. Olen suorittanut elämäni ensimmäiset opintopisteet, ennen vanhaan nekin oli opintoviikkoja. Neljän viikonlopun ajan olen siis opiskellut Photoshopin perusteita. Viimeinen viikonloppu kruunasi kaiken, kun koulua oli sekä lauantaina että sunnuntaina. Olin suoraan sanottuna aika pettynyt lopputulokseen ja hetkisen piti ihan miettiä, mitä opin, vai opinko ollenkaan.

Myönnetään, odotukset olivat korkealla. Olenhan haaveillut Lahden muotoiluinstituutissa opiskelusta about 20 vuotta. Sillä on hyvä maine, joten odotin opetusmenetelmien olevan huippuluokkaa. Todellisuudessa kuuntelin lukuisia opettajan monologeja, joiden aikana hereillä pysyminen tuotti tuskaa. Luokassa kuului paikoin haukotuskuoro eli en ollut ainoa. Opetus eteni epäloogisesti, suunnittelu oli lapsen kengissä ja ajankäyttökin oli hieman kateissa. Tein siis aikamatkan aikaan, jolloin oppiminen oli sitä, että minä puhun, te kuuntelette ja sitten opitte.

Mitä opettajaan tulee, niin hän oli todella osaava ja mukava. Hän ei vain ollut saanut samanlaista valmennusta oppimisesta ja opettamisesta kuin minä. Sinänsä sääli, koska hän selvästi halusi jakaa kaiken osaamisensa ja intonsa meille opiskelijoille. Ja arvaatteko mitä? Olen ihan suunnattoman ylpeä meidän yrityksen valmennusorganisaatiosta. Olen ylpeä tiimikavereistani, jotka suunnittelevat ja toteuttavat monipuolisia valmennuskokonaisuuksista. He tekevät hartiavoimin töitä, jotta monologeista päästään yhdessä tekemiseen, keskusteluun ja oivallukseen. Ihminen, kun oppii tekemällä, kokeilemalla, erehtymällä ja onnistumalla. Tiedän kokemuksesta ettei ole helppoa muuttaa faktapohjaista osaamista luennosta yhdessä tekemiseksi. Se vaatii harjoittelua, uuden ajatusmallin jumppaamista ja tukea niin esimieheltä kuin kollegoiltanikin.

Koulussa on myös kylmä eli pukeudu kuin naparetkelle konsanaan :)

Kokemuksessani näkyy myös koulu- ja yritysmaailman ero. Yrityksissä on aina kiire ja kaikella on oltava tavoite. Tavoitteellisessa tekemisessä määränpää ja suunnittelu ovat kaikki kaikessa. Vastaavasti kouluissa on aikaa, eikä onnistumisiakaan mitata sen suuremmin, etenkään silloin, kun arvostelu on hyväksytty tai hylätty. Voin vain todeta, että koulumaailma voisi oppia yritysmaailmasta paljon. 

Kun sitten nieleskelin pienoista pettymystä, aloin kirjoittamaan oppejani ylös. En ehkä oppinut kaikkia Photoshop-ohjelman työkaluja (tokihan niitä on paljon), mutta opin paljon kaikkea. Perustoiminnoissa aloin tuntea itseni jopa varmaksi. Sen lisäksi uudet hienoudet alkoivat kiehtoa ja haluan oppia lisää. Ja olen muuten menossa jatkokurssillekin eli tarina jatkuu. Ehkäpä odotustasoni on jatkossa realistisempi ja pystyn nauttimaan opetuksesta enemmän kuin tällä erää.

Osan olen varmaan unohtanut ja osa termeistä voi olla väärin kirjoitettu

Nyt, kun olen kritisoinut opetusta, niin nostan esiin kaikkein tärkeimmän puolen. Vastuu oppimisesta on nimittäin oppijalla eli minulla. Uuden oppiminen vaatii nimittäin töitä. Tässä allekirjoittaneen tapauksessa harjoittelua, harjoittelua ja roppakaupalla lisää harjoittelua. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että kollegani on antanut minulle tukiopetusta. Sain viime viikolla lyhyen lähivalmennuksen ja kinkkisen kotiläksyn. Siinä sitä olikin pähkäilemistä, kun avasin koneen tänään (olin siis lomapäivää viettämässä) ja hioin läksyjä kuntoon. Tää mun tukiopettaja on muuten huomattavasti tiukempi kuin LAMK:in ope :)

Vuorokauden jälkeen olen sinut tämän kokemuksen kanssa. Olen iloinen tästä kokemuksesta ja entistä motivoituneempi matkalla kuvankäsittelyn guruksi. Sitten kouluaikojen, minusta on tullut kriittinen. Olen myös kärsimätön ja äärimmäisen vaativa oppija. En osaa oikein istua paikoillani ja aivoni kaipaavat toistoa. Tästä on hyvä jatkaa määränpäätä kohti.

-Virpi

Sisäinen introvertti

Olen pohtinut tämän syksyn aikana useampaan otteeseen introvertin ja ekstrovertin määritelmiä. Virallisen määritelmän mukaan olen ekstrovertti, ainakin työajalla. Olen just se tyyppi, joka on aina äänessä. Se jonka on saatava mielipiteensä kuulluksi ja se, jolla on aina joku mielipide. Siis se tyyppi, joka rönsyilee ja ostelee muiden aikatauluja. Ja samalla se, joka harmittelee ettei osaa olla hiljaa.

Vastaavasti sisälläni asuu introvertti. Se haluaa olla omassa rauhassa. Se rakastaa hiljaisuutta ja rauhaa. Se piiloutuu neljän seinän sisälle ja unohtaa muun maailman. Se hautautuu omiin ajatuksiinsa ja unohtuu pilvilinnoihinsa. Se pohtii asioita, kääntelee niitä joka kantilta ja harkitsee vakavasti. Se suorittaa yksinäisyydessä ja välttelee sosiaalisia kanssakäymisiä.

Sisäinen introverttini valtaa elintilaa syksyn saapuessa. Se nostaa päätään myös stressikäyrän kasvaessa ja ikäänkuin suojelee minua liialliselta uupumiselta. Se rauhoittaa rauhattoman puoleni, joka menee ja tekee ennen kuin ehtii ajatella. Se paikkaa pahimpia möläytyksiäni ja saa esiin analysoivan puoleni. Ja molempien puolieni ansiosta minä olen minä, ärsyttävä hölösyy ja reviiiränsä suojeleva erakko.

Kumpi sinä olet? Vai löytyykö sinustakin kolikon molemmat puolet?

-Virpi

Sisäinen introvertti viihtyy sohvalla kissan kainalossa

Neuloosimeditaatiota ja ajanhallintaa

Olen viettänyt lepoviikkoa eli ottanut täydellisen pesäeron salitreeneihin. Viiden tehotreeniviikon jälkeen lepo on tullut tarpeeseen. Olen tankannut akkuja ja nauttinut työpäivien jälkeisestä tekemättömyydestä. Viikkoon on mahtunut vain yksi kävelylenkki, jonka aikana havahduin siihen, että talvi tekee tuloaan. Seuraavana päivänä postiluukusta kolahti Novitan lehti, jota tilaan tottumuksesta. Neulomiset ovat olleet muutaman vuoden tauolla, eikä parista yrityksestä ole tullut valmista. Jostain syystä ajatus puikottamisesta alkoi kiehtoa valtavasti. Eksyin lankahyllylle ja tuotapikaa oli lapaset tuloillaan. Täytyy ihan ihmetellä miten nopeasti lanka muutti muotoaan ja ihailin kätteni jälkeä. Pari iltaa siinä sitten vierähti ja tumput odottavat enää päättelyä, joka on muuten ylivoimaisesti haastavin ja inhottavin työvaihe.

Sohvan nurkassa istuessani olen nauttinut puikkojen kilinästä. Neulominen on tuntunut suorastaan meditatiiviselta. Sillä hetkessä maailmassa on vain minä, kerä lankaa ja ohje, jota noudatan silmä tarkkana. Sillä hetkellä minulla ei ole kiire. En ole menossa minnekään. En ole ratkomassa ongelmia, en suunnittelemassa aikatauluja tai asettamassa uusia määränpäitä. Tuntuu siltä, että otan muutaman lisäneuloosin ohjelmaan, sillä kaipaan pieniä meditaatiohetkiä elämääni. 

Herra laaduntarkkailija ja melkein valmiit lapaset

Syy hiljentymisen ja hidastumisen tarpeeseen löytyy siitä, että osallistuin viikolla ajanhallinnan valmennukseen. Siinä pureuduttiin työnteon tehokkuuteen ja sen osatekijöihin. Ja ajatus jäi pyörimään vahvasti omiin valintoihin. Meillä kaikilla on vuorokaudessa 24 tuntia. Keskimääräisesti käytämme 8 tuntia nukkumiseen, 8 tuntia työhön ja 8 tuntia vapaavalintaisiin asioihin. Voimme puhua näistä yksikköinä eli 8 h on yksi yksikkö. Vuodessa on 365 päivää, jonka aikana lepoon menee 365 yksikköä, viiden työpäivän viikkotahdilla työhön kuluu 235 yksikköä ja vapaa-aikaan 494 yksikköä.

Jos tingit levosta, näkyy sen vaikutus elämän muilla osa-alueilla. Olet todennäköisesti hieman kärttyinen ja työtehosi on vaillinainen. Et myöskään pysty viettämään niin laadukasta vapaa-aikaa kuin haluaisit. Vastaavasti kuormitus työssä heijastuu muuhun elämäämme kohtuuttoman paljon. Ihminen, kun on kokonaisuus, jossa kaikki vaikuttaa työhön. Jos työ eli 21,5 % ajastamme pilaa elämää, onko silloin oikeassa paikassa? Kannattaisiko tehdä suunnitelmia tilanteen muuttamiseksi? Vai onko viisasta jatkaa entisellään? Valinta on meillä jokaisella.

Meillä panostetaan päiväuniin ja kehräämiseen

Tein eilen hartiavoimin töitä aikatauluttaessani työni joulukuulle asti. Samalla tuli tehtyä inventaario siitä, mitä minulla on työlistalla, missä vaiheessa mitäkin olisi saatava valmiiksi ja miten eri projektit etenevät yhtäaikaa. Kolmen tunnin jälkeen olin valmis, oli muuten aikamoinen homma. Kalenteriin oli ilmestyny merkintöjä, yhteistyökumppaneille lähti palaverikutsuja ja muutama liukumavapaakin mahtui suunnitelmiin. 

Aikatauluja tehdessä on hyvä miettiä, mitä minun kuuluu tehdä. Mikä kuuluu minulle ja mikä ei. Joistain asioista on jopa päästettävä irti, koska ne eivät kuulu työtehtäviini, vaikka kuinka haluaisin puuhailla niiden parissa. Minun päätehtävä on tehdä verkkokursseja. Siispä niille on löydyttävä aikaa, enkä voi osallistua kaikenmaailman projekteihin tai valmennuksiin. Tämä ydintehtävän ymmärtäminen ja sen laiminlyöminen on turhan yleistä. Varmaan jokainen meistä tietää esimiehen, joka ei ole läsnä. Aika menee kaikkeen muuhun kuin alaisiin, vaikka pääsääntöinen tehtävä olisi juuri omien alaisten valmentaminen. Se, että perustelee tilanteen kiireelliisllä palavereilla ja oma-aloitteisilla työntekijöillä, on valetta. Vastaaviin valheisiin törmää muuten kaikilla elämänalueilla.

Varsin usein ne, joilla on aina kiire, eivät tee asialle mitään. Työt vellovat epämääärisenä mörkönä, tilannetta yritetään ratkaista multitaskaamalla (joka ei muuten toimi) ja mikään ei hoidu laadukkaasti. Silloin on hyvä katsoa peiliin. Tehdä vaikkapa viikon verran omaa työajan seurantaa, kirjata kaikki duunit ylös ja miettiä, miten tilannetta voi muuttaa. Mistä pitää luopua, voiko jonkun delegoida toisaalle ja onko jossain kohtaa syytä muuttaa toimintaa? Onko joitain palavereita, joista olisi syytä luopua? Pitääkö sähköpostia lukea jatkuvasti ja tuleeko jokaiseen puheluun vastata välittömästi? Joskus oma pelikenttä on rauhoitettava täysin. Ja usein tehokkuus löytyy myös siitä, kun päivä idetään siinä kahdeksassa tunnissa, eikä venytetä kiireeseen vedoten. Työteho nimittäin tippuu päivän edetessä ja tutkimusten mukaan olemme tehokkaita allet puolet työajasta.

Ensi viikolla puntataan taas 

Tämän samaisen laskuopin mukaan meillä on peräti 42,2 % vapaa-aikaa. Se kannattaa käyttää viisaasti. Osa ajasta menee erilaisiin velvollisuuksiin, kuten ruoanlaittoon, siivoamiseen, kaupassa käymiseen ja sen semmoisiin askareisiin. Pikkulapisperheissä valinta ei ole niinkään tehtävissä vaan elämäntilanteen velvoittamaa. On oma valinta, mihin haluaa pistää paukkuja, telkkariin, salitreeniin vai johonkin ihan muuhun?

Itselläni syksy ja talvi ovat aikoja jolloin pyhitän vapaa-ajastani suuren osan olemiseen sekä kiireettömyyteen. Energiatasot laskevat valitettavan paljon valon vähennyttyä ja ilmojen viilennettyä. Etenkin väsymyksestä kärsiessään kannattaa punnita, mihin tuota kallisarvoista valinnanvapautta oman vapaa-ajan suhteen käyttää. Jos keho vinkkaa hidastamaan, mieti lataatko akkuja vai pistätkö energiaa huoletta menemään. Minä pyrin priorisoimaan hyvinvointini kaikessa. Siksi suuntaan useampana iltana viikossa salille, ikinä ei ole niin kiire, että unohtaisi syödä ja hyvä uni menee kiinnostavimmankin leffan tai tv-sarjan ohi. En venytä työpäiviä ja jos niin käy, otan tunnit pikaisesti takaisin. En ole kärryillä hittisarjoista tai ajankohtaisohjelmista, jotka tulevat iltakymmenen jälkeen. Sen sijaan voin tarjoilla hyviä kirjavinkkejä ja tiedän hyvin, mitä läheisimmille ystävilleni kuuluu. Suosittelen pistämään etusijalle ne asiat ja ihmiset, jotka ovat sinulle tärkeitä. Jos työ on kärkisijoilla, kehotan miettimään, onko se sen arvoista. Ja varmista löytyykö listalta elämäsi tärkein ihminen eli sinä.

-Virpi

Osaamista vai asennetta?

Tuli tuossa viikolla otettua harppaus uuteen maailmaan. Muutuin ohjaajaksi ja kuvaajaksi eli purkitettiin työpaikalla muutama video työn alla olevaa verkkokurssia varten. Osaamiseni järjestelmäkameroiden, kuvausjalkojen (mikähän mahtaa olla oikea termi?) ja lisämikrofonien maailmassa on täysi nolla. Olin saanut kollegalta pikakoulutuksen ja sitten vaan menoksi. Vaikka osaaminen loisti poissaolollaan oli into ja asenne kohdillaan. Pyrin pitämään langat käsissä ja pieni tiimimme teki tiukasti töitä, kiitos jokaiselle, olette huippuja. Yhden päivän aikana purkitettiin kolme lyhyttä asiakascasea, jotka ovat nyt editointia vaille valmiita. Siitä on sentään alkeet hallussa, vaikka äänien säädön suhteen voi olla tarve kilauttaa kaverille.

On kyse sitten työstä tai vapaa-ajasta, niin asenne ja halu tehdä ovat, uskomattomia voimavaroja. Niiden avulla paikkaa osaamattomuuttaan kummasti. Ja, kun oikein paiskii menemään, niin matkan varrella kartuu taitojakin. Uskallan väittää, että seuraavalla kerralla kameran säädöt hoituvat jo nopeammin, tiedän kuinka jalusta laitetaan pystyyn, enkä unohda laittaa mikrofonia päälle tai ainakin toivon niin :)

Jatkuvalla syötöllä tällainen työtapa oman osaamisen äärirajoilla, on kuitenkin kuluttavaa. Tahdonvoimaa ei kannata käyttää päivittäin loppuun. Työn/harrastuksen vaativuustason tulisi olla sopivalla tasolla. Jos on jatkuvasti liian helppoa tai liiallista kamppailua, alkaa olla altis stressille. Harvoin sitä uupuu paljon tekemisestä, vaan kuluttavasta ympäristöstä. Itse olin tiistain kuvauspäivän jälkeen maitohapoilla. Loppuviikon huomasin olevani hieman voimaton. Keskiviikkona kehitin kiukkukohtauksen tyhjästä (aikuismaisesti parille kollegalle suutuin), torstaina olin kuin nukkuneen rukous ja perjantaina pää pysyi vain puolitehoilla mukana. Viikonloppu tuli jälleen oikealla hetkellä.

On hyvä huomata omat rajat ja niiden rajallisuus. Se voimaantunut tunne, kun tiedät tekeväsi hyvää duunia, vain uskomalla itseesi. Ja se hetki, kun toteat, että nyt kaipaan lepoa. Se hetki, jolloin on myönnettävä etten ole parhaimmillani. Elämä antaa parhaat oppinsa silloin, kun on äärirajoilla, niitä on vain pysähdyttävä kuuntelemaan. Kunhan olen palauttanut kroppani tasapainoon aion jatkaa videoiden maailmassa. Olen tilannut kännykkään lisämikrofoonin ja jalustan eli järjestelmäkameraan on vielä matkaa. Sen lisäksi ilmoittauduin kuvauskurssille ja olen heittänyt verkkoja vesille, että joku kokeneempi kollega opettaa minua uudelle tasolle. Tällä matkalla paras kaverini on totisesti into oppia uutta.

-Virpi

Voihan jännitys!

En pidä itseäni minään superjännittäjänä, mutta uusien asioiden äärellä se iskee, aina ja joka kerta. Tänään koitti se päivä, kun palasin koulun penkille, peräti parin kurssin verran. Illalla ei tullut uni, yöllä näin pelonsekaisia unia ja nukuin luokattoman huonosti. Pelkäsin miten pärjäisin, sillä olen uskomukseni mukaan surkea tietokoneiden kanssa ja edessä oli Photoshopin perusteet kurssi. Olisi noloa ja turhauttavaa tippua kärryiltä heti alkumetreillä. Eikä mulla ollut yli 15 työvuoden jälkeen kunnollisia muistikuvia millaista se opiskelu oli. Vai olisiko se muuttunut radikaalisti? Ja kuinka paljon tulisi kotiläksyjä?

Eniten murheita tuottavat asiat, jotka eivät ikinä näe päivänvaloa. Niin tälläkin kertaa. Paikalla oli mukavan oloista porukkaa ja tunsin sujahtavani jengiin kertaheitolla. Opettaja oli mukava ja asiantunteva. Asioiden suhteen edettiin aika rauhallisesti. Suurin haaste oli pysyä loppupäivä skarppina, sillä koko päivän pituinen teoriapaketti pikseleistä, bittisyvyyksistä ja muista perusteista ei ole ehkä se maailman mukaansatempaavin aihe. Onneksi motivaationi oppia on sen verran kova, että yritin tehdä alusta loppuun asti tuhottomasti muistiinpanoja ja kyllä, pysyin hereillä.

Kuuntelin sattumoisin aamulla pari Saku Tuomisen luentoa YouTubesta. Ja luit oikein, jopa minä olen löytänyt tieni YouTuben ihmeelliseen maailmaan. Valitsin oppimista ja motivoimista käsittelevät ohjelmat, joissa kritisoitiin perinteistä saavista kaataen oppimista. Sehän on se perinteinen tyyli, johon olemme koululaitoksessa (ja työpaikoilla) tottuneet. Kuitenkin opimme 70 % tekemällä, keskustelemalla ja oppimalla. Tällaisesta monologimaisesta opetuksesta jää korkeintaan 10 % mieleen.

Tulipahan koettua omakohtaisesti, että koulutus- ja valmennuspuolella kaivataan muutoksia. Päivä oli nimittäin pelkkää kuunteluoppilaana olemista. Olemme töissä pohtineet uusia keinoja, joilla oppimistilanteita saadaan väritettyä ja valmentajan sijaan äänessä olisivat oppijat. Totuttujen tapojen muuttaminen on kovaa työtä. Se vaatii harjoittelua, pohdintoja ja oivalluksia. Silloin pelkkä oma-aloitteisuus ei riitä, vaan tarvitaan koko työyhteisön tukea. On myös hyväksyttävä, että uudistettu tapa ei ole välttämättä välittömästi timanttinen. Se on myös jatkuva prosessi, joka muuttuu kokemuksen karttuessa. 

Tämän päivän parhaat opetukset ovat seuraavat:

- Uusien taitojen hankkiminen on palkitsevaa (päähän jääneissä 10 prosentissa oli hyviä juttuja).

- Pelon ääntä ei pidä liikaa kuunnella korvan juuressa, vaan mennä rohkeasti uusia kokemuksia kohti.

- Saavista kaataminen on ehkäpä maailman kammottamin tapa oppia, eikä se taida olla kovinkaan palkitsevaa edes opettajallekaan.

Panostin eniten mun katu-uskottavaan opiskelijalookiin :)

-Virpi

PS: Läksyksikin määrättiin miettimään, mitä haluaa oppia. Saakohan yhden toiveen sijaan kertoa monta?

Vaihtelu virkistää

Vaikka rakastan rutiineja ja tykkään, että tietyt asiat pysyvät ennallaan, kaipaan myös vaihtelua. Tai no tässä kohtaa voisi myöntää, että vanha suola alkoi janottaa. Nyt ei puhuta entisistä heiloista vaan harrastuksista. Aloin nimittäin elokuussa kaipailemaan CrossFitin sijaan kuntosalille. Ikävä perinteistä hauis- ja olkapäätreeniä kohtaan kasvoi päivä päivältä ja eihän siinä sitten auttanut muu kuin tehdä muutos lajikattaukseen.

Minä ja rauta, ihanan yksinkertaista.

Paluu vanhoille huudeille eli vanhalle tutulle salille oli helppoa. Tuntui siltä, etten olisi ollut päivääkään poissa, vaikka kyllähän siinä hurahti puolitoista vuotta. Ja samanaikaisesti nautin vaihtelusta. Kuntosalitreenin plussa on se, että treenin voi tehdä milloin vain. Sitä ei ole sidottu aukioloaikoihin, eikä kenenkään muun aikatauluihin, ainoastaan minun. Treenin voi tehdä muutenkin omassa tahdissa, omiin ajatuksiin uppotuneena. Ja kun kunnolla keskittyy niin eipä siinä kovin ihmeellisiä ajattele.

Neljännen viikon kynnyksellä voin vain todeta, että vaihtelu virkistää. Ja se taitaa pitää paikkaansa yhdessä jos toisessakin asiassa. Syksy on yleisestikin loistavaa aikaa uudistua ja kokeilla siipiään, tapahtuu se sitten opintojen, harrastusten tai jonkun muun muodossa. Koulut ja kansalaisopistot pursuavat erilaisia kursseja, jotka ovat myös kohtuuhintaisia. Vastaavasti liikuntapaikoissa on usein hyviä tarjouksia, ryhmiä aloittelijoille ja kivoja tehopaketteja eli eiku sopivaa vaihtelua haeskelemaan.

Onhan tässä ehditty jo ammattilaisenkin pakeille, pt-soppari pyörii mielessä.

Uusissa jutuissa kannattaa olla armollinen. Koko maailmaa ei kannata myllätä kerralla uusiksi, ellei se sitten tunnu juuri sun jutulta. Etenkin treenijutuissa on vaarana, että uutuuden innostuksissa unohtaa pitää lepopäiviä. Itselläni ei ole sen suurempia tavoitteita, aika on ajanut mun fitnesshaaveiden ohitse ja hyvä niin. Haluan vain treenata omassa tahdissa ja itseäni haastaen. Toki eihän se haittaa, vaikka tekeminen jättäisi jälkiä kroppaan.

Tällä viikolla palaan myös koulun penkille. Aloitan Lahden avoimessa ammattikorkeakoulussa Photoshop-opinnot. Tavoitteena on käydä pari viikonloppukurssia, jotta saan lisää työkaluja arkeeni. Rehellisyyden nimissä tämä vaihtelu pistää vähän jännittämäänkin. Osaanko, sopeudunko porukkaan ja onnistuuko opintojen yhdistäminen työhön? Suurin pelko on vapaa-ajan menettäminen, sillä aikaa olisi oltava aina haaveiluun, ei mihinkään ja tietenkin kuntoiluun.

Tavoitteet on tehty toteutettaviksi!

Millaista vaihtelua sinä kaipaat syksyyn? Oletko jo tehnyt harppauksen uuteen vai oletko vasta haeskelemassa uusia tuulia? Usko pois nyt on juuri täydellinen hetki ottaa se ratkaiseva askel eteenpäin!

-Virpi

Arki

Yksi maailman hienoimmista asioista, jonka tiedän, on arki. Se tavallinen päivä, joka täyttyy tavallisista rutiineista, tavallisista asioista sekä tutusta ja turvallisesta. Kaikki on niin kuin pitääkin, elämässä on rytmiä ja asiat soljuvat eteenpäin. Syksy laittaa arjen rullaamaan. Lomat on lusittu, kesäkekkerit koluttu ja paluu arkeen on koittanut.

Liian usein arki koetaan negatiivisena. Se on harmaata ja ankeaa. Se musertaa alleen ja herättää kaipuun johonkin parempaan. Mutta onko vika arjessa vai jossain ihan muussa? Onko se harmaa arki täynnä ikäviä asioita ja raskaita velvollisuuksia? Onko sen sävyä mahdoton muuttaa omalla asenteella? Vai vaatisiko se suurempia muutoksia? Kenties valtavan irtioton, rohkean täyskäännöksen tai jotain ihan muuta?

Minusta arki on ihanaa, koska se on täynnä säännöllisyyttä. Maanantaista perjantaihin pitää herätä aikaisin. Aamukahvin jälkeen kiirehdin töihin. Työ pistää miettimään asioita uudella tavalla. Voisiko sen tehdä paremmin? Pitäisikö se miettiä uusiksi? Onko se toimiva sellaisenaan ja miten voi kehittyä eteenpäin? On valtava voimavara, kun voi innostua työstään ja haluaa ponnistella sen eteen. Se, että syttyy asioista uudestaan ja uudestaan on elämän suola. Ja se, kun voi oppia uutta ja siirtyä askeleen eteenpäin.

Arki rytmittää myös nälkää. Eväsrasiat täyttyvät aamusta toiseen. Syön säntillisesti aamupalan, lounaan, välipalan, päivällisen ja iltapalan. Kerään lautaselleni sopivasti proteiineja, hiilihydraatteja ja kasviksia. Noudatan automaattisesti säännöllisiä ruoka-aikoja ja juon riittävästi vettä. Inspiroidun uusista resepteissä ja käytän kokkailuun (ja kotoiluun) aikaa.

Suunnittelen viikkoni siten, että ehdin harrastaa. Golfmailat siirtyvät talviteloille ja meikäläinen sisätiloihin punttaamaan. Palautan paikoilleen myös aamulenkit, kaivan kaapista pipon ja hanskat. Nautin viilenemistä illoista ja mahdollisuudesta kääriytyä villapaitaan. Ostan myös uusia huiveja, vuosi vuodelta isompia ja paksumpia. Siirryn kuin varkain vilttiketjuun. Ja iltaisin kömmin nukkumaan aikaisin.

Sitä se arki on. Kaikkea tavallista ja rutiininomaista, eikä siinä ole mitään ikävää.

-Virpi

Hiljaisuutta ja jännitystä

Kesä tuntuu olevan se aika, kun luovuuteni katoaa kirjoittamisen suhteen. En vaan löydä sanoja, enkä aikaa, jotta istuisin edes hetkeksi kirjoittamaan. Ja, kun yhtälöön lisää sen, että teen vapaa-ajalla oikeastaan vain niitä asioita joita haluan, niin blogi suorastaan unohtuu. Nyt, kun ulkona näyttää lähinnä lokakuulta alkaisi ideoita taas tulla mieleen...mutta the reissu on melkein täällä eli juttuja alkaa tulla vasta syyskuussa. Toivottavasti joku jaksaa tulla niitä sitten lukemaankin :)

Enää kaksi yötä ja suuntaamme ystäväni kanssa Espanjaan. Tiedossa on jäännin lomani ikinä ja viimeviikkojen tunnelmat ovat vaihdelleet innosta paniikkiin, paniikista ahdistukseen ja ahdistuksesta riemuun. Nyt tuntuu siltä, että tekemistä on liikaa ja aika loppuu kesken. Pitäisi siis siivota koti, pyykätä, pakata, hoitaa pieniä hankintoja jne. Asiaa ei auta se, että lorvin kiireettömästi sohvalla ja vain listaan tekemättömiä töitä. Toisaalta hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja omalla kohdallani se pitää paikkansa.

Tammikuussa matkan tärkein osuus tuntui olevan se fyysinen puoli. Ajattelin sitä lähinnä urheilusuorituksena ja henkisen kantin testaamisena. Nyt, kun takana on kuukauden pituinen flunssaputki olen siirtynyt armollisuuteen. Aion nauttia matkasta, hankkia rinkkaan roppakaupalla kokemuksia ja olla avoin uudelle. Jos jalkoja painaa liikaa, kroppa ei kestä, iskee kiukkuväsymys tai jotain ihan muuta, siirrytään paikasta A paikkaan B vaikkapa taksilla. Loppujen lopuksi olemme ensisijaisesti lomalla, emmekä treenileirillä.

Mutta nyt on alettava toimimaan, jotta perjantaiaamuna kaikki on kunnossa ja voin lähteä huoletta maailmalle.

-Virpi

Ensimmäinen testipakkaus

Lomakiukkua ja sohvaperunointia

Pakko myöntää, että viime viikolla iski kiukku. Sellainen pahimmanluokan lomakiukku sateiden vuoksi. Sade sotki allekirjoittaneen golfsuunnitelmat ja päivästä toiseen jouduttiin perumaan pelit. Matalapaine tunkeutui pääni sisään ja huutelin kiukkuani kaikille. Teki melkein mieli keskeyttää loma ja palata töihin. Töissä ehtisi hyvin pitämään sadetta ja naputtelemaan tietokonetta.

Sadepäivien kunniaksi tuli sitten luettua, herkuteltua ja lenkkeiltyä eli ei se nyt ihan hukkaan mennyt.

Kirjahamstraus menee kohta yli

Kaverin koirakin haluaa jätskiä

Kakkoskodissani sade ei sentään haittaa

Turhautumisen maksimoiduttua tein peliliikkeen, josta en ole ylpeä. Söin sanani ja pyörsin periaatteeni, hommasin nimittäin Netflixin. Joudun myöntämään, että hieman halveksin Netflixin (ja muiden kanavapakettien) suurkuluttajia. Mielestäni tv:n katselu on niin turhaa ja passivoi nykyihmistä entisestään. Ja sitten minä tuijotin houkuttelevaa ohjelmatarjontaa silmät pyöreinä.

Peliliike oli sen verran kova, olinhan juuri luopunut periaatteista, että lähdin samantien lenkille. Ajattelin, että jos käytän aikaani turhaan, on sitä ennen tehtävä jotain fiksua. Myönnettäköön, että sateisen iltakävelyllä jälkeen oli aikamoista luksusta kaivautua peiton alla katsomaan yhtä lempielokuvaani, Prinssille morsianta. Olen siis kasari- ja ysärileffojen sekä b-luokan komedioiden suurkuluttaja (tai no ehkei se ole vielä kovin suuressa mittaluokassa).

Olen pyhästi vannonut itselleni, että pysyn Netflixin suhteen kohtuudessa. Hyödynnän sitä ollessani kipeä, (krapulassa), potiessani pms-tuskaa ja suuresti harkiten. Jokaiseen katseluun on oltava hyvä syy ja olisi suotavaa, että päivittäinen askelmäärä sekä arkiaktiivisuus (tavoitteeni on nykyisin 20 000 paikkeilla) olisi plakkarissa. Aion kysyä itseltäni, olenko liikkunut jo tarpeeksi vai kulutanko aikaa säästämällä voimiani esim. tulevaa kuntoilukoitosta varten. Kohtuukäytössä palvelu on varsin viihdyttävä ja kohtuuhintainenkin vielä. Harkitsen muuten Apple tv:n hankintaa, jolla kuvan saisi jaettua padilta telkkariin. Joudun siis myöntämään, että yhteinen taipaleemme taitaa jatkua ilmaisen kokeilun jälkeenkin.

Muutaman päivän aikana olen katsonut elokuvan viime vuoden CrossFit kisoista eli Fittest on earth. Suosittelen muuten kaikille! Mielenkiintoinen näkökulma hullun kovaan treenaamiseen ja valtavaan voitontahtoon. Itse treenaan muuten "vähän" rennommin ja niin on hyvä. Olen myös katsonut kaksi jaksoa Braking on bad sarjaa, varsin viihdyttävää. Olen täysin ulkona kaikista huippusarjoista, koska ne tulevat nukkumaanmenoaikani jälkeen, enkä omista tallentavaa digiboxia. On myös plussaa, että mainokset loistavat poissaolollaan. 

Olen myös ehtinyt sateiseen metsään

Ja saanut jotain aikaiseksikin

Onneksi sää näyttää huomattavasti paremmalta lomaviikolla kolme. Kesä on sen verran lyhyt, että siitä nauttisi niin kovin mielellään ulkona. Toisaalta on ihan mukavaa palata ensi maanantaina töihin ja normaaliin arkeen. Kahden treenin päivätahti alkaa tuntua kropassa ja kaipaan lepoa. Odotan myös innolla sitä, että pääsen haastamaan itseni sillä, miten pystyn entisestään lisäämään toimistotyöläisen aktiivisuustasoja. Haaveissa olisi mm. hankkia töihin leuanvetotanko :)

-Virpi the lomakiukuttelija

Kesäinen Helsinki

Mulle Helsinki on suhteellisen tuntematon paikka. Tunnen meidän officen Vallilassa ja kävelyreitin Pasilan asemalle. Sen lisäksi ydinkeskusta on suhteellisen tuttu. Muuten en juurikaan tunne paikkoja, enkä ole pahemmin ajatellut tehdä suurempaa tuttavuutta. Viime lauantaina tuli kuitenkin suunnattua isolle kirkolle ja tehtyä poikkeus sääntöön.

VR:n ennakkoon hommatut liput Lahti-Helsinki välille maksoivat 7,40 €/kpl. Matkoihin ei siis mennyt suuria summia ja muuten liikuttiin kävellen. Tapasin ystäväni asemalla ja suuntasimme heti alkuun Satu Silvon kasvisravintolaan, Silvopleehen. Paikka on todella kiva, avara ja hintataso on kohtuullinen. Ruoka otetaan seisovasta pöydästä ja hinta veloitetaan painon mukaan. Oma annokseni maksoi 8,50 € eli varsin kohtuullista. Toivoisin, että vastaavia lounaspaikkoja olisi Lahdessakin...noh, ehkä jonain päivänä.

Ruokailun jälkeen siirryttiin smoothiebaarin puolelle herkuttelemaan raakakakuilla ja kahvilla. Testattiin mansikka-valkosuklaakakku ja snickerkakku, toimii! Myös raakakakkuja toivoisi löytyvän perinteisten sokeriherkkujen rinnalla. Eihän nekään nyt mitään terveysruokaa ole, mutta hieman eri svääreissä kuin juustokakut.

Päivälle ei ollut sen suurempia suunnitelmia. Koska sää oli todella upea halusimme olla ulkona. Päädyimme hetken mielijohteesta kasvitieteelliseen puutarhaa. Ihailimme upeaa kukkaloistoa ja lopulta käytiin kasvihuoneet läpi. Ulkoalue on muuten täysin maksuton ja siinä on pelkästään paljon ihmeteltävää. Koin saavani yhdeksän euron pääsymaksulle vastinetta eli money well spent vai miten se nyt meni?

Reissu oli sen verran erikoinen, että passasimme suosiolla vaatekaupat ja ydinkeskustan. Ei siis puhettakaan Kampista tai Stockmannista. Sen sijaan pyörähdimme ekokaupassa, josta ostin pari ihonhoitotuotetta. Kävimme myös ihmettelemässä kauppahallin tarjontaa, sillä sellaistahan täällä "maalla" ei ole nähtykään. 

Täytyy myöntää, että jäi pieni Helsinki-kipinä. Olisi kiva tehdä samanlainen reissu, mutta suunnata eri kohteisiin ja tutustua pääkaupunkiimme uusin silmin. Ehkäpä ensi kesänä, sillä talvella Suomen kaupungit ovat kyllä kaikki ihan yhtä kamalia ja kalseita. Onneksi kesä on joka vuosi :)

-Virpi

Sporttiloma

Kirjoittelin joku päivä siitä, ettei lomalleni ole varsinaisia suunnitelmia. Ei ole sovittuja mökkireissuja, kaupunkilomia, kesäteattereita...ei siis mitään. Mutta ei huolta, päivät täyttyvät vallan mainiosti. Näyttäisi myös siltä, ettei tässä huushollissa murehdita arkivelvollisuuksista, ei ole löytynyt edes ajatusta viikkosiivoukselle. Anyway vietän parhaillaan sporttilomaa eli tavoitteena on liikkua mahdollisimman paljon sekä kerryttää kuntoa seuraavaa lomaa varten, joka suuntaa Espanjaan reilun viikon vaellukselle.

Sporttiloman hyvä puoli on sen taloudellisuus. Golfin pelioikeus kattaa koko kauden pelit kotikentälle ja CrossFit-salille tulee maksettua joka kuukausi sievoinen summa treenimahdollisuudesta. Ja jos levottomat jalat vaivaa (tai liikasyöminen ja kaloreita on poltettava) voi aina kurvata lenkille, kävely on aina jotenkin ihanan rentouttavaa. Roudaan myös ahkerasti eväät ja juomat mukanani eli lähtötelineisiin ylimääräisiä kuluja. Lomalla tulee kuitenkin käytyä jonkin verran ulkona syömässä ja niistä hetkistä en halua täysin tinkiä.

Kesän iltalenkit on ihania

Sadesää on paras juoksusää

Maauimala kuuluu mun kesään...love it!

Käynnistelin sporttilomaa jo viikonloppuna rennoilla kävelylenkeillä ja golfkentällä. Osallistuin pitkästä aikaa golfkisaankin ja pelattiin ystävän kanssa juhannus scramble. Pitäisi rohkaistua enemmän ja mennä erilaisiin golftapahtumiin, koska ne ovat mukavaa vaihtelua tavallisiin kierroksiin. Sitä vaan pelkää mokaavansa ja jättäytyy siksi ulkopuolelle, vaikka ketähän se mokaaminen haittaisi? Ehkäpä siitä syystä ladykapteeni sai houkuteltua mut naisten lyöntipeliin viikon päästä.

Maanantaina aloitin sporttailun ihan kunnolla. Ensin paluu CrossFitin pariin eli kehonhuoltoa ja illasta sateinen juoksulenkki. Eilen mentiin jo täysillä eli aamulla juoksutreenit CrossFit jengillä, päälle uintia ja illalla vielä golfia. Tavoitteena olisi pitää yksi lepopäivä viikossa ja pari rennompaa treenipäivää. Nyt on kuitenkin kuulosteltava kroppaa, onko se samaa mieltä mun aikeiden suhteen. Saattaa siis olla, että suunnitelmiin on tehtävä joitain muutoksia. Siinä sivussa on tietenkin huolehdittava levosta ja riittävästä ruuasta, mutta sen ei pitäisi olla ongelma, olenhan tunnetusti päiväunien ja hyvän ruuan puolestapuhuja.

Yksi lukuisista haaveistani olisi sporttiloma ulkomailla. Vaikkapa keskellä talvea etelän lämmössä. Olisi jossain kivassa hotellissa hyvien liikuntamahdollisuuksien ja palveluiden äärellä. Pääsisi kokeilemaan eri lajeja, nauttisi levosta, auringosta ja hyvästä ruuasta. Onneksi haaveilu on sallittua ja sitä odotellessa voi ottaa ilon irti tästä hetkestä.

-Virpi

Intohimon voima

Olen usein ihastellut niitä, jotka ovat tehneet intohimoistaan ammatin ja elävät siten unelmaansa. Asiat, joihin kokee suurta tunteen paloa, eivät tunnu ikinä työläiltä ja jos tuntuvatkin, niin niiden eteen tekee mieluusti töitä. Hyviä esimerkkejä löytyy vaikkapa musiikkimaailmasta ja urheilupiireistä.

Katselin eilen EM-jalkapallo-ottelun Englanti Islanti. Alkuasetelmat olivat kuus nolla Englannin puolella. Wayne Rooney tykittikin ensimmäisen maalin heti alkuun ja peli tuntui olevan selvä. Melkein harmitti islantilaisten puolesta, sillä edessä voisi olla teurastus. Mutta Islanti piti pintansa ja vajaat parikymmentä minuuttia myöhemmin luvut olivat Englannin tappioksi 2-1. 

Ottelu suorastaan naulitsi tv:n ääreen, vaikka tiesin kärsiväni valinnasta aamulla (nukuttaa muuten vietävästi). Islannin pelaajien intohimo, halu taistella ja voittaa, oli upeaa katseltavaa. Kentällä ei ollut miljonäärejä ison egonsa kanssa vaan joukkue, joka puhalsi yhteen hiileen. Valmentaja luotti jengiinsä ja henki voimaa läsnäolollaan. Ja katsomo mylvi Islannin tahdissa. On suorastaan herkullista seurata, miten Islanti pärjää jatkossa. Itse ainakin fanitan kympillä, go Islanti go!

Eräänä päivänä saimme ystäväni kanssa golfkentällä peliseuraksi pari n 70-vuotiasta miestä. Molemmat olivat fyysisesti hyvässä kunnossa ja äärimmäisen miellyttävää peliseuraa. Lyönnit olivat varmoja, peli kulki ja ilmassa oli jatkuvaa kisailua kuneiluineen. Vanhuus loisti poissaolollaan, askel nousi ja fokus oli pienessä pallossa. Molemmat kantoivat bäginsä, mikä on tuossa ikäluokassa harvinaista, sillä harva nuorempikaan käyttää kantobägiä kärryjen yleistyttyä.

Täytyy todeta, että seurasin tuota seniorikaksikkoa ihaillen. Olisinpa itsekin tuossa iässä fyysistesti hyvässä kunnossa ja toimisipa pää. En haluaisi unohtua neljän seinän sisälle, vaan pysyä uteliaana elämälle. Löytää vuosien läpi uusia, ja kuljettaa mukana vanhoja, intohimon kohteita, jotka pitävät virkeänä. Jos elämästä puuttuu intohimoa ja tunteen paloa, jää siitä puuttumaan jotain olennaista

-Virpi