On vain yksi O'Cebreiro

Ihan kuulkaa yllätyin eilen huomattuani, että enhän mä ole edes blogannut. Syy tähän hiljaisuuteen on se, että UUUL-tapahtuman jälkeen olen käyttänyt aikaani unelmointiin ja uskalluksen keräämiseen. Olen tehnyt kuukauden ajan aika paljonkin töitä miettiessäni tavoitteitani. Miettinyt ihan toden teolla, mitä minä haluan niin työn kuin vapaa-ajankin saralla. Olen siis lukenut, pohtinut ja analysoinut...siis niinku enemmän kuin normaalisti.

Unelmointihan on ihanaa, mutta ilman tavoitteita ne jäävät vain unelmiksi. Toki jotkut unelmat ovat hyviä juuri sellaisenaan ja on varmasti vain hyvä ettei niitä edes yritä tavoitella. Mutta sitten on niitä unelmia, joiden eteen kannattaa tehdä kaikkensa. Niitä joiden edessä kaikki muu menettää merkityksensä. Ja niitä tässä on sitten pohdiskeltu. Voimiaan kun ei kannata hukata asioihin, jotka ei ole se juttu.

Siinä matkan varrella olen tunnistanut tapojani. Valinnut ne, joita haluan muutaa ja tehnyt pieniä muutoksia. Olen listannut plussiani ja miinuksiani. Pohtinut, mikä on oikeasti tärkeätä ja mihin kannattaa panostaa. Olen asettanut välietappeja ja suurempia päämääriä, tehnyt kvartaalitaloutta itselleni. Olen hionut aikatauluja ja tehnyt suunnitelmia. Olen karsinut aikavarkaita ja tunnistanut huomiovarkaita.

Kaiken tämän keskellä tiedän, että on vain yksi O'Cebreiro. O'Cebreiro on pieni kylä pohjois Espanjassa. Se oli kesän vaellusreittimme toinen etappi. Paikka jonne kävelimme noin 30 kilometriä ja jonka viimeiset metrit veivät kaikki mehut. Viimeisten noin 7 kilometrin aikana noustiin 400 metristä 1300 metrin korkeuteen. Maasto oli vaikeakulkuista, aurinko paahtoi, hiki virtasi ja jalat painoivat.

Viimeiset kaksi kilometriä koettelivat uskoani enemmän kuin mikään muu. Asetin itselleni pieniä välietappeja, ensin parinkymmenen metrin päähän. Sitten kymmenen metrin, viiden, kahden, metrin ja lopulta varmaan puolen metrin päähän. Niiden voimin kävelin vaikken olisi jaksanutkaan. Ja ne metrit olivat elämäni vaikeimmat. Silloinkin tiesin, että tämä oli matka, jonka halusin tehdä, enkä katunut hetkeäkään. Yritin siis nauttia, vaikkei se ollutkaan mahdollista.

O'Cebreiro on se paikka, jonne palaan aina, kun tuntuu pahalta. Tiedän, että minä kiipesin sen kyläpahasen päälle. Muistan miten ihanaa oli päästä perille, mennä suihkuun, vaihtaa puhtaat vaatteet ja juoda kylmä olut. Tiedän miten hienoa on voittaa itsensä. Se tunne, kun olet ylpeä itsestäsi joka solulla. Ja se hetki, kun unelmasta on tullut totta. Se hetki, jonka rinnalla tavallinen ponnistelu on pientä ja se hetki, jonka ansiosta tietää, että joidenkin asioiden eteen on hyvä tehdä töitä.

Omat tavoitteeni alkavat olla nyt selvillä. Mielestäni päätöksen tekeminen onkin se vaikein rasti. Sitten on vain alettava toimimaan, tehtävä asia kerrallaan. Kuten Esa Saarinenkin sanoi 25.10. "Maalit on tehtävä yksi kertallaan". Nyt otan askelia unelmieni toteutumiseksi sopivassa tahdissa, kaikkea kun ei voi tehdä kerralla. Ja aivan kuin Camino eli pyhiinvaellusreitti, jota kävelimme, matka opettaa kulkijaa. 

Mikä on sinun O'Cebreirosi? Milloin olet ollut äärirajoillasi? Ja milloin saavuttanut jotain saavuttamisen arvoista? Ja mikä on se juttu, jonka eteen haluat tehdä töitä. Itse huomasin, että omia tavoitteita oli jäänyt jalkoihin uskalluksen puutteesta. On totta, että aina ei onnistu, mutta onko pelko riittävä syy olla kokonaan yrittämättä? 

-Virpi 

PS: Jos tarkemmat matkakuulumiset Santiago de Compostelasta kiinnostavat, niin löydät kattavan tietopaketin, kuvia, hassuttelua ja naisen logiikkaa reissublogistamme -> www.kaupungistacaminolle.blogspot.fi