Yksi elämäni kohokohtia oli se, kun sain koko koulun ala-asteella uskomaan, että Elvis on elossa. Olin nähnyt siitä dokumentin ja höyrysin seuraavana päivänä niin paljon, että vakuutin muutkin. Asiaa toki helpotti se, että kyseessä oli pieni kyläkoulu, mutta saavutus silti. Kukaan muu ei varmaan muista sitä, mutta itse voin palauttaa ne tunteet edelleen pintaan. Tarina kertoo minusta jotain olennaista, jos olen innostunut saan halutessani kaikki mukaan. Vastaavasti jos käytän höyryämistäni väärin, saan myrkytettyä kaikkien mielen ja kylvettyä pahaa verta ympärilleni. Onneksi olen oppinut hillitsemään tuota puoltani ja pyrin pitämään huonon tuuleni sisälläni, koska kenelläkään ei ole oikeutta pilata toisten päivää.
Jos on luonteeltaan höyrypää, ei sille nyt vaan voi mitään. Kannattaa siis oppia rakastamaan sitä sisäistä hörhöilijäänsä, joka ratsastaa tunteiden aloilla ja elää hetkessä nauttien kaikesta kokemastaan joka solulla. Yksi asia, joka helpottaa on se, että lähipiiristä löytyy joku kanssahöyryäjä, jonka kanssa intonsa voi jakaa. Kunnon höyryäjä toki höyryää kaikille, mutta pääsee elementtinsä kunnolla vasta lajitovereittensa parissa.
Olen siitä onnekas, että lähipiirini on kulkeutunut useampi kaltaiseni höyryliikkuja. Heidän kanssa voi höyrytä yhdessä miten ihanaa on hikoilla, revitellä rajojaan, jakaa kokemuksia tempauksen vaikeudesta, ideoida burpee haasteita, pohtia mikä käsilläseisonnassa kiehtoo jne. meidän höyrypäisten asialista on loputon. Nöyrin kiitos allekirjoittaneen kanssasisarille (tunnistatte kyllä itsenne) ja anteeksipyyntö sijaiskärsijöille. Mutta en tee sitä tahallani ja jos höyryistä poistaisi puolet olisin vain varjo itsestäni. Haluan pienistä nolouden hetkistä huolimatta olla juuri tällainen, katsoa maailmaa naivisti ja heittäytyä täysillä!
-höyryäjä
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti