Syksy on täällä

Tänään tuntui siltä, että piti saada kävellä. Tuulipuku päälle, reppu niskaan ja menoksi. Sumuisen harmaa maanantai otti hellästi huomaansa. Ensin toimistolle, kaupungin kautta kirjastoon ja edelleen kotitoimistolle. Oli vain pakko tuulettaa päätä, vaikka sen johdosta päivää piti venyttää, että tunnit tulivat täyteen. Siinä talsiessani mietin, miksi harmaus vie usein mukanaan ja niin vireys kuin iloisuuskin tuntuu katoavan sen syleilyyn. Olemmeko me lapsenakin yhtä helposti vietävissä vai sietävätkö lapset paremmin matalapainetta? En ainakaan muista, että lapsuudessani sää olisi vienyt yhtä helposti mukanaan. Vai olisiko aika kullannut muistot?

Vaikka ilma oli harmaa, luonto teki kuolemaa ja syksy kiristi otetaan, elämä tuntui hyvältä. Ilma oli happirikas ja tihkusade helli kasvojani. Maassa kiilteli ruskan värjäämät lehdet, enkä voinut vastustaa kiusausta poimia niitä mukaani. Joka syksy sama homma, väriloistosta on saatava pieni pala säilöön, edes ohikiitävän hetken ajaksi.

Illan pimentyessä sade kiristi tahtiaan. Joogasalin lämmössä oli ihanaa kuunnella sen ropinaa. Se tuntui niin lohdulliselta ja rauhoitti mieltä, ei ollut minnekään kiire. Kuin taikaiskusta tein aikamatkan lapsuuteen, jolloin nukuttiin mummon aitassa ja peltikattoon osunut sade tuuditti uneen. Ehkäpä jotkut asiat pysyvätkin ennallaan, vaikka syksy vie tämän kesän mukanaan, eikä se palaa enää koskaan. Eikä palaa eilinenkään...eikä tämäkään päivä.

-Virpi