Palasin kotiin suuruuteen väsyneenä. Aistiärsytystä on vain liikaa ja se on yllättävän kuluttavaa. Kaikkialla vilkkuu, välkkyy ja liikkuu. Korviin kantautuu musiikkia, kolinaa, kilinää, tööttäyksiä, siis aivan kaikkea. Puhumattakaan hajuista, jotka vuoroin huumaavat ja vuoroin tärvelevät maailmasi. Tarjolla on siis kaikkea, mitä toivot ja pystyt kuvittelemaan sekä paljon muuta. Suuruus pistää pään sekaisin ja tarttuu kuin tauti.
Tottahan se on, että yksi matkan tarkoituksista oli juurikin shoppailu. Olin aika hyvin kärryillä siitä, mitä halusin hankkia ja sen kaiken perässä sitä sitten rampattiin paikassa jos toisessakin. Hinnat ovat vieläpä sellaisia, että vain hullu tyytyisi yhteen, kun toinen tulee melkein kaupan päälle ja varsin usein tuleekin. Kotiin matkasi kanssani valtava tavaramäärä: kenkiä, farkkuja, kosmetiikkaa, ihonhoitotuotteita, villapaita, neuletakkeja, koruja, laukkuja, alusvaatteita, yöpaitoja jne. Kirjaimellisesti matkalaukku pullistellen tultiin runsauden maailmasta.
Sen kaiken kauneuden, krumeluurin ja suuruuden keskellä on kuitenkin toinen maailma, josta puhutaan harvoin jos laisinkaan. New Yorkin kaduilla asuu tuhansia kodittomia, jotka raahaavat koko omaisuutta mukanaan. Heillä on vakiintunut paikka kadun varrella, jossa he kerjäävät, elävät, nukkuvat ja olevat. Tuntui aika sairaalta raahata kauppakasseja mukanaan kaiken sen keskellä. Tunsin itseni pahaksi, pinnalliseksi ja idiootiksi. Minullahan on jo kaikkea, joten miksi haalia lisää?
Jos Suomessa puhuttaa eriarvoisuuden lisääntyminen ja muiden maiden auttaminen, niin soisi sen puhuttavan Amerikassakin. Olen väärä ihminen kommentoimaan, kuinka paljon asiaa pohditaan vaikkapa Valkoisessa talossa ja millaisia ponnisteluita New Yorkin kaupunki tekee sen eteen. Muille Amerikka näyttäytyy suurena ja mahtavana, vaikka sillä on omia ongelmia riittämiin ellei jopa liikaakin. Toki siinä maassa on myös valtavasti hyvää ja se onkin syy, miksi haluan sinne uudestaan ja uudestaan.
Vaikka minulla on nyt määrällisesti enemmän tavaraa kuin lähdettyäni en voi sanoa olevani onnellisempi sen myötä. Materia ei lisää onnellisuutta, asia joka kannattaa pitää mielessä. Voit olla hetkellisesti iloinen uudesta hankinnasta, mutta pitkäkestoista onnea se ei tuo. Liikaan materiaan voi vaan seota ja menettää palan itsestään. Ajatus materialismin iloista ja suruista ei jättänyt minua rauhaan. Näen edelleen silmissäni kodittomia ja pohdin heidän tarinoitaan. Yksi virhe tai vaikkapa sairaus voi viedä katon pään päältä. Tässä kohtaa kannattaa arvostaa suomalaista sosiaaliturvaa ja terveydenhuoltoa. En voi parantaa koko maailmaa, mutta voin tehdä oman osuuteni, niinpä päätin aloittaa omasta kodistani.
Poistot päivistä 1-5
Marraskuun ajan meinaan luopua joka päivä turhista tavaroista. Suurin osa joutuu roskiin, osan lahjoitan eteenpäin ja jotain saatan myydäkin. Haluan kotiini, elämääni ja päähäni selkeyttä. En halua rojun määrittelevän minua tai valtaavan kotiani. Yllä on kuva tämän päivän roskista. Ideana on heittää 1. päivänä 1 tavara pois, 2. päivänä 2 tavaraa pois...30. päivänä 30 tavaraa pois eli kaiken kaikkiaan 465 kappaletta, mikäli laskin oikein. Kuulostaako pahalta vai toteutuskelpoiselta?
Minun ei tarvinnut kuin kurkata peilikaappiin ja löysin hetkessä viiden päivän annoksen plus yhden extratavaran. Todisteiden mukaan tykkään jemmata asioita, joita en aiokaan käyttää, jotka ovat rikki tai muuten vain tarpeettomia. Rehellisyyden nimissä voisin varmaan jatkaa samaa rataa useamman kuukauden. Tuntuu tavallaan aika häpeällistä, mutten taida olla yksin, enhän? Siinä syy, miksi toteutan projektiani julkisesti, ehkäpä se saa jonkun muunkin toimimaan.
Lähtiessäni piirsin kissanhoitajalle kartan keittiöstäni. Jep jep eli voitte arvata missä jamassa kaappini ovat, kaaoksessa jokaikinen. Olen monesti perustellut asiaa sillä, että kaapeissa on ovet, jotta sotkun voi piilottaa. Koin myös helpotusta lukiessani NLP-kirjaa, jossa todettiin kaappien sotkuisuus visuaalisten ihmisten perisynniksi. Vastaavastihan kotini yleisilme on varsin siisti ja poden mm. vakavaa tiskipöytäsyndroomaa (siinä ei saa olla yhden yhtä pölyhiukkasta tai vesitippaa) sekä pakkomielteistä lattiaharjakompleksia (lakaisen kotini usein neljäkin kertaa päivässä). Sen lisäksi asiasta on hyvä syyttää vanhempia, koska kaikki lasten viat johtuvat kasvatuksesta, eikä minua ole ohjattu selvästikään riittävistä määrin kaappi siisteyteen. Plus olen perinyt kasaihmisgeenin (kasaihmiset tykkäävät kerätä papereita, vaatteita ja ihan kaikkea epämääräisiin kasoihin) molemmilta puolilta sukua.
Lienee korkea aika tehdä asialle jotain ja luopua tekosyistä. Noh asiaan kyllästyneenä päätin toimia heti, olenhan toiminnan nainen. Niinpä kävelin kaupungille pahimmasta jetlag-koomasta toettuani ja marssin määrätietoisesti Suomalaiseen kirjakauppaan. Henkilökunnan avustuksella nappasin mukaani Kon Mari -kirjan, joka on valtava menestys maailmalla. Sen avulla jopa minun pitäisi saada kotini ja ehkä koko elämäni kuosiin. Ooh maltan tuskin odottaa, mitä tästä seuraa. Ja naivin luottavaisesti uskon voittavani taiston. Tästä siis tulette kuulemaan (toivottavasti) paljonkin.
Yksi syy, joka vahvisti päättäväisyyttäni ovat havaintoni työpaikalta. Takanahan on varsin työntäyteinen syksy vailla stressiä eli mission impossible. Olen pohtinut paljonkin syitä onnistumiseen ja yksi oleellinen tekijä on juurikin järjestelmällisyys. Kiireen kanssa pärjää, kun kalenteri on ajan tasalla, suunnittelee ajankäyttöään ja tekee tarpeeksi tsekkauksia. Varsinaisen kalenterin lisäksi olen raapustellut muutaman viikon välein mustaan kirjaani (kirja, joka kulkee mukanani aina ja jonne kirjaan kaiken) neljän viikon suunnitelmia. Kirjoitan viikkosuunnitelmaan sovitut palaverit ja valmennukset. Merkkaan työmatkapäivät, mietin milloi pitää olla yötä pois kotoa ja mitä juoksevia asioita milloinkin olisi tehtävä. Varaan myös aikaa suunnitteluun ja eri töiden tekemiseen. Yksinkertaisen naurettavaa ja helppoa, mutta varsin monet laiminlyövät moisen...niinhän minäkin olen pitkään tehnyt.
Loppuken lopuksi onni koostuu harvoin materiasta. Eilen olin suunnattoman onnellinen päästyäni kotiin. Matkan paras osuus olikin kotiinpaluu. Pienen lepyttelyn ansiosta elämäni mies käpertyi kainalooni. Siinä me sitten köllöttelimme sohvalla, kaukana muusta maailmasta, molemmat onnellisesti hymyillen. Minulle onni on mm. läheisiä, pieniä asioita ja hyvää mieltä. Ja pienen harjoittelun myötä aion muuttaa vanhat tapani hamstraamisen suhteen. Haavekuvissani näen kaappini siisteinä, itseni järkevänä kuluttajana ja ennenkaikkea vaatekaappini järkevänä kokonaisuutena.
Joten olisikohan se niin tässä materialismin maailmassa, että vähemmän on enemmän?
-Virpi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti