Epämukavuusalueella

Meillä töissä puhutaan paljon epämukavuusalueesta ja siitä, kuinka kehitys tapahtuu tekemällä jotain eri tavalla kuin aiemmin. Se on toki totta, mutta liiallinen rajojen revittely kuluttaa tahdonvoiman loppuun. Pitäisi löytää se kuuluisa keskitie eli taplata tarpeeksi tasaisella ja ottaa sopivan paikan tullen hyppy tuntemattomaan. Tänään pääsin pohtimaan aihetta kahdestakin eri näkökulmasta. Töissä pohdin tulevaisuudennäkymiäni ja sitä, mihin suuntaan haluaisin seuraavaksi. Olisiko nyt hyvä aika vai kuinka kauan pitäisi odottaa? Olisinko valmis eli kumpi painaa enemmän vaakakupissa innostus vai pelko?

Työjutut on aina spekulointia, joten todellinen tasapainottelu epämukavuusalueella tuli koettua illan treeneissä. Alku vuonnahan rakastuin CrossFitiin. Alkuhuuma on taakse jäänyttä elämää ja huomaan karttelevani joitain harjoituksia. Kilpailuviettini sammuu boxilla ja muiden ladatessa rautaa tankoon jumppaisin tyytyväisesti pelkällä kepillä. Järki sanoo, että jokainen tekee tasonsa ja tavoitteidensa mukaan, mutta mutta...huonouden tunne tykyttää takaraivossa.

Illan treeni pisti minut siten tiukille. Ohjelmassa oli Jackie eli:

- 1000 m soutua (se on nääs yhtä kuin kilsa!)

- 50 thrusteria 20 kg painolla (kyykkyyn ja ylös noustessa tanko suorille käsille)

- 30 leuanvetoa

Pituuteni puolesta soutu ei ole leipälajini ja vähättelen voimiani. Tällä kertaa panostin vetoihin, valmistelin tekniikkaani ja taisin tehdä henkilökohtaisen soutuennätykseni. Noh thrustereissa levytanko sitten painoi kuin synti. Niskoja pakotti, takalistossa tuntui ja itketti...siis ihan oikeasti itketti. Aikaa paloi, ahdisti ja jurppi, mutta taistelin toisto kerrallaan, myös kyyneleitä vastaan. Sisu sykki rinnassa enkä päästänyt itseäni helpolla eli tanko ei vaihtunut kevyempään, vaikka mieli tekikin.

Lopussa virittelin kaksi kuminauhaa leuanvetoja varten apureiksi. Tuntui jo kevyeltä, mutta kroppa pisti pahasti hanttiin. Irvistellä piti, että "maaliin" päästiin. Aikaa paloi karvan alle viisitoista minuuttia ja kyllähän se kannatti! Olo oli samanaikaisesti kamala ja ihana. Tiesin olleeni epämukavuusalueella, mutta selvisin voittajana. En ollut nopein, vahvin enkä ketterin muille, mutta itselleni olin maailman paras minä. Voitin itseni ja pelkoni ja mikä parasta aion tehdä sen uudestaan. Mutta sitä ennen nautiskelen hetkisen tasaisella tantereella.

-Virpi