Taisteluvoitto ja maaliin pääsyn merkitys

Pohdiskelin eräänä päivänä omia stressitekijöitäni. Yksi niistä on se, että haluan saada asioita maaliin ja jos sitä maalia ei ole näkyvissä alan ahdistua ja stressata. Etenkin jos asiat venyvät minusta johtumattomista syistä alkaa ärsyyntymiskynnykseni madaltua. Töissä minulle on tärkeä saada asioita eteenpäin ja asettaa projekteille piste, sitten on selkeämpää siirtyä seuraavaa kohti. Tämä vaatiikin paljon harjoitusta, sillä nykyisessä tehtävässäni projekteja on paljon. Osa etenee, osa on holdissa ja osa saattaa hautautua matkalla, siinä on parempi olla liikoja stressaamatta.

Sitähän voisi ajatella, että tapani toimia on hyvä, mutta siinä on heikkoutensa. Kun asiat roikkuvat ja koen tehneeni oman osuuteni alan olla jokseenkin sietämätön kollega. Muiden tapa toimia ei vastaa vaatimustasoani ja asetan itseni muiden yläpuolelle. Menetän toisen osapuolen arvostuksen ja joudun pinnistelemään etten sano ikävästi. Saatan vaikkapa venyttää sähköpostiin vastaamista muutamalla päivällä, ettei rivien väliin eksy riitasointuja. Myönnettäköön vielä, että kaikenlaisia kiukkuviestejä sitä on välistä tullut lähetettyäkin...vähäks noloa.

Torstaina yksi ikuisuusprojekti lähestyi maaliviivaa. Sain esiteltyä tuotoksen tilaajalle ja se lähti viimeiselle kommenttikierrokselle. Työ on ollut uudessa pestissäni toistaiseksi haastavin. Asiat on kerätty ylös vapaiden keskusteluiden (jotka ovat muuten olleet mieltä avartavia) perusteella ja niitä on pyöritelty suuntaan jos toiseen. Alun pohdintojen jälkeen tuotosta on räävitty eri kokoonpanoilla ja vihdoinkin olemme loppusuoralla. Enää viimeinen kommenttikierros ja sitten maailmalle...bye bye.

Tässä verkkokurssimaailmassa on siis yleistä, että kurssi käy läpi ainakin kaksi kommenttikierrosta. Prosessin idea on siinä, että lopputulos olisi mahdollisimman laadukas ja toimisi kohdeyleisössä. Tärkeintä on se, että oppimiskokemus olisi hyvä ja ajatuksia jäisi itämään. Töitä tehdään kuitenkin osaamisen eteen ja pyrimme siten parantamaan asiakaskokemusta. Ja se ei ole muuten aina ihan helppoa. Projektin pituus ja haastavuus vaihteleekin aiheen mukaan.

Olin sen verran huojentunut, että halusin kippistellä melkein maaliviivan kunniaksi. Matka on ollut pitkä ja kivinen. Alkumetreillä olin täysin hukassa, enkä oikein tiennyt mistä lähteä liikenteeseen. Välillä hakkasin päätäni seinään ja kipuilin osaamattomuuteni kanssa. Jossain vaiheessa aloin luottaa ammattitaitooni, uskaltauduin sanomaan ajatuksiani ääneen ja pääsin kärryille. Loppuvaiheessa ajatus alkoi kirkastua, kun punainen lanka löytyi yhteisten keskusteluiden avulla. Että kyllä sitä vähän kannatti kippistellä. Ja kyllä onnistumisia pitää saada hetkisen fiilistelläkin niin jaksaa pureutua taas uusiin, entistä kinkkisempiin haasteisiin.

-Virpi