Pieni ja hento ote

Luulin olleeni jokaista flunssapöpöä ovelampi ja voittaneeni taudit mm. rentoilemalla, syömällä hyvin, liikkumalla sopivasti ja kuuntelemalla itseäni, mutta voi kuinka väärässä olinkaan. Viikkohan siinä sitten vierähti, mutta vihdoin tunnen olevani kunnossa ja sairauslomakin päättyy huomenna. Kun kropasta loppuu powerit, loppuvat kaiken maailman kiireet samaan syssyyn. Elämä muuttuu arkisesta menosta hidastakin hitaammaksi ja kuumemittarin kyttäyksestä tulee yllättäen elämäntehtävä. Samalla sekoaa laskuissa, kuinka monet päiväunet yhteen päivään mahtuikaan...kahdeksat taisi olla henkilökohtainen ennätykseni.

Olen maannut surkeana vuoroin sohvan ja vuoroin sängyn pohjalla. Olen kärvistellyt kovassa kuumeessa, aivastellut kyllästymiseen asti ja niistänyt sitäkin enemmän. Olen napsinut särkylääkkeitä, haahuillut unen ja valveen rajamailla ja ollut surkeaakin surkeampi. Olen kaivannut seuraa, mutten ole jaksanut edes puhua puhelimessa. Olen kaivannut halausta, mutta pysytellyt neljän seinän sisällä. 

Kun minä olen keräillyt voimiani, on pieni nelijalkainen ystäväni pitänyt homman toiminnassa. Se on herätellyt minut aamuisin tökkimällä tassullaan poskeani. Kun olen raahautunut keittiöön ja tarjoillut kissanruuan olen rojahtanut takaisin nukkumaan. Tuhinaani on seurattu sivusta ja uusi herätys on koittanut muutaman tunnin kuluttua. Hamppu on jättänyt oman touhunsa vähemmälle, sillä se on silmä kovana seurannut toimiani, se on selvästi ollut huolissaan. Se on käpertynyt syliini, hellinyt puskemalla, kehrännyt lohduttavasti ja pysytellyt vierellä...se on ollut minua varten. 

Kiitos Hamppuseni, paras ystäväni <3

-Virpi