Typerää vertailua

Ihminen on siitä omituinen olento, että vertailee itseään muihin jatkuvasti. Sitä peilaa monia asioita ympäristöönsä ja mittaa muiden kautta onko onnistunut. Todellisuudessa pitäisi miettiä kuinka minä pärjään tänään vaikkapa vuoden 2010 minulle. Olenko tänään viisaampi kuin silloin, olenko oppinut vastoinkäymisistä, olenko oivaltanut jotain itsestäni, suhtaudunko ympärilläni oleviin ihmisiin avarakatseisemmin kuin aiemmin ja näyttäisikö vuoden 2010 minä edistykselleni peukkua?

Harva haluaa elää toisen elämää, ainakin toivoisin niin. Miksi siis ihannoisimme jonkun toisen kotia, puolisoa, lapsia, harrastuksia, työtä, vaatekaappia, kenkävarastoa, elämänasennetta tai mitään muutakaan? Kannattaako keskittyä siihen mitä minulla ei ole eli kietoutua negatiivisiin tai ainakin hieman lannistaviin tunteisiin? Vai olisiko syytä kiittää siitä, mitä on jo saavuttanut ja olla kiitollinen nykyisestä? Sekä miettiä, mitä on tehtävä, jotta haaveet muuttuvat todeksi.

Tämä pieni sitkeä krookus tuli vastaan eilisellä lenkillä. Se ei välittänyt, kun muut sanoi, että on vasta maaliskuu. Se halusi nostaa päänsä aurinkoa kohti :)

Havahduin itse vertailuun ja sen tuomaan harmitukseen eilen CrossFit salilla. Teimme läpi maailman tehtävän Open Games 15.4 treenin, jossa kevennetyssä versiossa naisten piti tehdä pystypunnerrus 30 kilolla ja rinnalleveto 35 kilolla (8 minuuttia niin paljon kuin pystyy ja aina 10 toistoa molempia). Kokeilin kyllä alkuperäisiä painoja, mutta totesin, etten jaksa. Latasin tankooni 25 kiloa ja senkin kanssa piti taistella, 8 minuuttia oli tiukkaa työtä. Ylitin toki itseni, sillä lopullinen toistomäärä oli 75, kaikenkaikkiaan 40 pystypunnerrusta ja 35 rinnallevetoa. Olen myös kokeillut molempia liikkeitä vain kerran noilla painoilla aikaisemmin. Mutta vieressä oli pari treenikaveria, jotka saivat samat ja jopa paremmat lukemat alkuperäisillä painoilla.

Onnistumiseni muuttui epäonnistumiseksi lähes välittömästi oman pääni sisällä. Ei auttanut, vaikka muut kehuivat vetoani. Ei auttanut, vaikka alkuperäisillä painoilla olisin voinut rikkoa itseni. Ei auttanut, vaikka kuukausi sitten en olisi pystynyt moiseen. Ei auttanut, vaikka olen 15 cm lyhyempi kuin muut. Ei auttanut, vaikka olen kevyempi kuin muut. Ei auttanut, vaikka kroppa kertoi taistelleensa hyvin. Ei auttanut, vaikka järki sanoi, että kehityn vielä. Ei auttanut, vaikka tiesin olevani tyhmä. Ei auttanut, vaikka tiedän olevani aikuinen.

Silti vertailuun ja sen järjettömyyteen on hyvä välistä pysähtyä, niin töissä kuin vapaallakin. On mietittävä, mitä sillä kuvittelee saavuttavansa ja miksi itseä tulisi verrata muihin. Otettuani hetkisen etäisyyttä tapahtumiin, totesin olleeni todella hyvä. Olin viisas, kun tein painovalinnat kehoani kuunnellen. Olin rohkea, kun kokeilin ensin, enkä vähätellyt suoraan voimiani. Olin sitkeä, kun keskityin suoritukseeni koko 8 minuutin ajan. Olin taistelija, joka on kehittynyt tähän pisteeseen vajaassa kahdessa kuukaudessa. Olin optimisti, joka päätti olla vuoden päästä parempi kuin nyt. 

Milloin sinä vertaat itseäsi muihin? Mitä tuntemuksia se saa sinussa aikaiseksi? Tunnetko useammin olevasi parempi kuin muut? Vai mietitkö surkeasti, mikä meni pieleen? Pystytkö olemaan toisen puolesta onnellinen? Ja pystytkö toivomaan itsellesi parasta?

Halaa itseäsi, koska olet maailman paras sinä ja elämällä on vielä paljon annettavaa <3

Aurinkoista sunnuntaita,

Virpi