Kuin puuhun jäänyt päätön silakka

Alkuvuoden kestänyt positiivisuushaaste, elämän tarkoituksen pohtiminen ja itsensä analysointi ovat tehneet minusta päättömän silakan. Siis sellaisen, jonka joku on unohtanut puuhun. Siinä syy, miksi bloggaustahti voi olla hieman hitaampaa kuin alussa, pää käy kierroksilla eikä silloin pysty tuottamaan tekstiä. Ajatukset ovat niin hajallaan, ettei niitä pysty jäsentelemään sanoiksi edes itselleen. Siis whaaat nytkö se sekosi, on varmasti monen ensireaktio. No en ainakaan tunnusta :)

Termi tuli mieleen, kun lenkkipolulla tuli vastaan päätön puuhun jätetty silakka. Olin haljeta onnesta, koska eihän silakat kasva puussa ja toiseksi miksi kukaan jättäisi silakan puuhun. Kuitenkin niin oli käynyt ja mikä parasta minä bongasin näyn. Ajatelkaa miten kurjaa olisi ollut, jos olisin lampsinut ohitse havainnoimatta ympäristöäni. Somettuneena ihmisenä myös ikuistin sen, tuli muuten hieno kuva.

Mutta sellainen olo minulla kuitenkin on. Maailmani on muuttunut ja seuraan sitä vanhaa elämääni, joka ympärilläni edelleen pyörii, ulkopuolisin silmin. Ihmettelen olenko minäkin toiminut noin, mistä kaikki vauhti tulee ja mitä sillä yritetään saavuttaa. Monet asiat, joihin olen uskonut, ovat kadottaneet merkityksensä tai ainakin painoarvo on muuttunut ratkaisevasti. Havaitsen asioita eri tavalla kuin aiemmin ja tietyissä tilanteissa huomaan ahdistuvani suunnattomasti. Silloin huomaan olevani lukossa ja reitti uuteen päämäärääni on kadoksissa.

Sinnikkäästi kuitenkin etsin oikeaa ilmansuuntaa, opettelen tulkitsemaan kartanmerkkejä ja jatkan matkaani. En halua kääntyä takaisin, mutta minulla ei ole harmaintakaan aavistusta, kuinka pitkä matka edessä onkaan. Taidan jäädä toviksi tuohon oksan haaraan köllöttelemään. Onhan se kurjaa olla kala kuivalla maalla ja vieläpä päättömänä, mutta kun tehtyä ei saa tekemättömäksi niin nautitaan tästä. Kuitenkin aika harva silakka pääsee puuhun ja onhan sen pakko olla jotain.