Joku kantaa aina

Työpäivä alkoi ikävillä uutisilla, vierähti kyynel rakkaan kollegan puolesta. Ikävät asiat, kuten kuolema tai vakavat sairaudet, tulevat lähes poikkeuksetta yllättäen ja sotkevat suunnitelmat. Ehkäpä se on hyvä, ettei tarvitse etukäteen murehtia. Se mikä on tullakseen, tulee kuitenkin ja heittää kapuloita rattaisiin. Silloin, kun kiire menettää merkityksensä ja elämä lyö vasten kasvoja, asioiden tärkeysjärjestykset muuttuvat itsekseen.

Silloin pitäisi muistaa, että elämä kantaa vastoinkäymisissäkin...tai ainakin raahaa perässään. Kun omat jalat ei kanna, muut nostavat pystyyn ja tukevat horjuvaa. On toisten aika ottaa velvollisuudet hoidettavaksi ja antaa aikaa tarvitsevan vetäytyä syrjään. Jostain löytyy aina olkapää, johon voi haudata kasvonsa ja itkeä lohduttomasti. Auttava käsi voi ojentua yllättävästäkin paikasta, siihen on vain tartuttava kiinni. Suurin lohdutuksen sana voi ollakin hiljaisuus, koska oikeita sanoja ei ole keksittykään.

Työyhteisön vahvuus mitataan juuri tällaisina hetkinä. Kun oma maailma romahtaa ja työ on arvoasteikon häntäpäässä, pitää velvollisuudet jättää muille. Silloin ympärillä olevat ihmiset joustavat ja tyhjilleen jääneet saappaat täytetään sanattomalla sopimuksella yhteistuumin. Samat lainalaisuudet pätevät ystävyydenkin saralla ja jyvät erottuvat akanoista. 

Hieman surullisia ajatuksia sateisena maanantaipäivänä, mutta toivottavasti löydät rivien välistä sen mitä haluan sanoa eli toivonkipinän. Vaikka elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista, asiat järjestyvät aina...ennemmin tai vasta myöhemmin. Voit luottaa siihen, että joku (jotkut) tekee (tekevät) kaikkensa, että pystyt jälleen hymyilemään ja seisot omilla jaloillasi.

-Virpi