Kunniatehtävä nimeltä kummi

Lähes seitsemän vuotta sitten maailmaan syntyi pieni mies, joka muutti maailmani. Varsin pian minua pyydettiin nimittäin mitä suurimpaan kunniatehtävään eli kummiksi. Eilen tämä samainen tapaus juhli hieman etuajassa syntymäpäiviään eli taas on puhallettu kynttilöitä. Itse juhlakalu oli sen verran vauhdikkaalla tuulella, meinasi mm. lähteä hampaatkin irti, ettei tällä kertaa ehditty juuri kuulumisia vaihdella. Normaalisti mun kainaloon käpertyy aina jossain kohtaa suloisesti hymyilevä tyyppi, aika hienoa. Siitä voi päätellä, että varmaan on jotenkin onnistunut näissä kummihommissa, yritystä on ollut.

Minulle kummius on tehtävä, johon suhtaudun vakavasti. Pyrin olemaan molempien kummilasteni arjessa mukana ja siitäkin syystä näemme suhteellisen usein. Asiaa toki auttaa se, että asutaan samassa kaupungissa, niin välillä vierailulle voi lähteä täysin ex tempore. En halua olla kummi, joka käy kääntymässä synttäreillä ja jouluna, mutta loistaa muulloin poissaolollaan. Sen sijaan mietin lahjoja pitkään ja hartaasti, pyrin pärjäämään mahdollisimman pitkään ilman lisävihjeitä. Itsellä palaisi pinna turhan krääsän kanssa, etenkin kovaäänisten sellaisten kanssa, joten pyrin ostamaan aina jotain järkevää. Olen siis se tylsä tyyppi, joka hankkii niitä pehmeitä paketteja.

Kummius ei saisi kuitenkaan olla hartioita painava taakka eikä yksipuolinen riippakivi. Lasten vanhempien on vastavuoroisesti pidettävä kummiin yhteyksiä ja tarjottava mahdollisuus läsnäoloon. Vaatimukset eivät saa myöskään nousta pilviin eikä odotukset olla kohtuuttomia. Valitettavan usein kuulee tarinoita, että lahjalista tulee annettuna ja kummi on jonkinlainen rahastuskeino. Kuten aina, homma vaatii molempien osapuolien sitoutumista, jotta lopputulos voi palkita. Onneksi molempien kummilapsieni kanssa yhteistyö ja luottamus pelaa 110 prosenttisesti.

Muistan hämärästi, kuinka kastetilaisuudessa pappi painotti miten kummien tulee olla tukipilarina vanhemmille. Tehtävä ei ole siis pelkästään se lapsen kristillinen kasvatus, se on muuten tainnut itseltä unohtuakin. Yritän olla luotettava aikuinen, vaikkakin kummipoikani onkin kyseenalaistanut mun aikuisuuteni. Siitä huolimatta (tai mahdollisesti juuri siitä syystä) olen ollut aina tervetullut lisä kahvipöytään. Toivon, että ainutlaatuinen suhteemme säilyy aikuisuuteen asti ja vähän tässä sydäntä kivistää, että milloin kummin syli ei enää kelpaakaan. On se vaan hurjaa, että syksyllä koulutielle siirtyy tämän kummin kulta. Minnehän ne vuodet ovat kadonneet? Onneksi kummityttöni täyttää vasta kolme niin pieniä muruja löytyy hemmoteltaviksi vielä tovi jos toinenkin <3

-Virpi