Olen ollut aika tarkalleen kolme kuukautta uudessa työssäni ja yrittänyt muuntautua valmentajasta konseptisuunnittelijaksi. Pelkästään roolimuutos on ollut paikoin hankalaa, puhumattakaan uusista työtehtävistä. Tiputtautuminen ammattilaisesta aloittelijaksi on tuntunut raadolliselta. Välillä olen puskenut läpi suurta intoa tuntien, kietoutunut flown syövereihin ja puhkunut tarmoa. Sitten olen vajonnut pohjamutiin, rypenyt itsesäälissä ja kyseenalaistanut kaiken osaamiseni. Olen haaveillut siitä päivästä, jolloin voisin puhua taas osaamisesta haparoinnin sijaan. Epävarmuus on kuulkaas kuluttava kaveri.
Alun euforian jälkeen iski väsymys. Tammikuun puoliväliin päästyä olin fyysisesti poikki ja maailmani täyttyi harmaan sävyistä. Energisyys loisti poissaolollaan ja keinot olivat vähissä. Onneksi ympärillä oli kollegoita, jotka valoivat uskoa ja auttoivat kaikessa. Myös esimieheni piti pystyssä ja kehotti lepäämään sekä priorisoimaan jaksamisen. Muutama kyynelkin tuli vuodatettua, mutta sisu sisälläni kehoitti jatkamaan, hyvä niin.
Siinä vaiheessa uudistin ruokavalioni ja kiinnitin erikoishuomiota työpäivien pituuteen. Kasvisruokavalio ja puhtaat raaka-aineet alkoivat vaikuttaa nopeasti. Treeni-into kasvoi, vireystasot nousta ja unen laatu parani kohisten. Olo alkoi tuntua taas normaalilta, työ ja vapaa-aika täydensivät toisiaan. Tasapaino astui kuvioihin ja näin valoa tunnelin päässä.
Parin viikon aikana olen alkanut uskoa itseeni. Ammatillinen itseluottamukseni on nostanut varovaisesti päätään. Se on valanut uskoa itseensä ja hiljentänyt epäröinnin ääniä. Eilen se paistatteli huomiossa ja leijui euforiassa. Tekemäni verkkokurssi alkoi saada kiitosta ja tiivis yhteistyö muutaman kollegan kanssa näytti kyntensä. Taputtelimme toisiamme selkään ja nautimme palautteista. Listasimme opittuja asioita ja pohdimme seuraavia askelmerkkejä.
Samanaikaisesti toinen "lapseni" lähestyi maaliviivaa ja sai hyvää palautetta. Epätoivoinen projekti oli kokenut valtavan muodonmuutoksen ja olisi pian valmis maailmalle. Pari pikku viilausta, muutama lisäpohdinta ja eiku eteenpäin! Vihdoin olin ylpeä itsestäni ja tiesin oppineeni paljon. Nälkä sisälläni kasvoi ja sormet syyhysivät uusia haasteita ajatellessa.
Eräs kollegani palkitsi minut liukurilla (se tuntuu ihan kultaharkolta) ja kestohymy kasvoillani oli sinetöity. Olin kuin pieni lapsi, joka oli oppinut ajamaan pyörällä. Kevein askelin lähdin viikonlopun viettoon. Palkitsin itseni uintireissulla ja nautiskelin kaikessa rauhassa saunan lämmöstä. Kotiin päästyäni nukahdin sohvalle ennen kahdeksaa, viikko oli koetellut voimia voittajafiiliksistä huolimatta. Sitä tässä vaan pohdin, että milloinkohan sitä ehtisi uutta liukuria testaamaan?
-Virpi
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti