Kiire, kiire, kiire...

Kuuntelin tänään uimahallin saunassa, kun kaksi 10-vuotiasta pikkutyttöä harmittelivat, kuinka kiire on. Jäin pohtimaan, kuinka hullussa maailmassa elämme, mikäli lapsetkin kärsivät kiireestä. Mietin myös, onko minulla kiire? No oikeastaan ei ja silloinkin, kun on, niin se lienee itse aiheutettua. Silloin olen taas unohtanut ajantajun, unelmoinut liian pitkään ja sitten aikataulut puskeekin päälle, juna meinaa jättää tai palaveri alkaa.

Kiire tuntuu olevan monille tärkeyden mitta. Jos joku toteaa olevansa kiireetön, häntä pidetään laiskana.  Aamulla on kiire töihin, töissä on kiire palaveriin ja milloin minnekin. Töistä on kiire kotiin ja koko illan pitää kiirettä. Sitten onkin kiire nukkumaan ja monilla on niin kiire, ettei malttaisi nukkua laisinkaan. Puhumattakaan viikonlopuista, jolloin se vasta kiireen lykkääkin. Pitää siivota, pyykätä, kuntoilla, viettää parisuhdeaikaa, nähdä ystäviä, viettää kissanristiäisiä ja milloin mitäkin. Ääh mulle tulee hiki pelkästä ajatuksesta!

Pyhä aamukahvi ja uusi maidoton tuttavuus iKaffe <3

Uskallan väittää, että kiire on usein mielentila ja uskomus. Tahtia rauhoittamalla vähemmän on kokemukseni mukaan enemmän. Tekemällä asian kerrallaan, hommat etenevät nopeammin kuin uskoisikaan. Kiire tuo harvoin lisäarvoa, vaan kiristää pinnaa, eikä kellään ole enää mukavaa. Kuulostaako tutulta?

Viherpirtelö etäpäivän lomassa ja taas jaksaa painaa :)

Harvoin minäkään pyörittelen peukaloita, mutta järjestän jokaiseen päivään aikaa. Aamuisin istun ajatusteni kanssa kaikessa rauhassa, hörpin kupin tai kaksi kahvia ja laitan vasta sitten tuulemaan. Töissä käytän ajanhallintaan ja organisointiin aikaa, jotta tiedän, missä mennään ja langat pysyvät käsissäni. Asioita on paljon ja etenkin nyt, kun opettelen uusia työkuvioita on pidettävä pää kylmänä. Ja sellaista päivää, jolloin ei olisi ollut aikaa syödä, en ole ikinä elänyt, enkä aio elääkään. 

Lounastauko on päivän paras hetki!

Vapaa-ajalla tykkään tehdä ja mennä. Silti varaan itselleni aina riittävästi aikaa, jolloin ehdin lysähtää sohvan nurkkaan. Ja tarvittaessa laiminlyön ystävyyssuhteitakin, että ehdin levätä tarpeeksi. Minä en halua kaatua kiireen alle, vaan kuunnella itseäni tapahtumien keskipisteessä. Olen elänyt sen ajan, jolloin vannoin kiireen nimeen. Painoin töitä hulluna ja vakuutin multitaskauksen toimivan (sehän ei muuten toimi). Nukuin, söin ja voinkin huonosti, vaikka kuvittelin olevani tärkeä. Nykyisin olen mielelläni ihan meitsi vaan, tylsä, tavallinen, kiireetön ja ainoa, jolle haluan olla tärkeä, olen minä itse.

-Virpi

PS: Nyt tosin "kiirehdin" nukkumaan, että ehdin levätä.