Milloin meistä tuli huonoja?

Twiittasin tänään kotiin tultuani siitä, kuinka huono pyöräilijä olen. Ja samantien alkoi mietityttämään. Miksi aina pitää olla huono? On totta, etten edes yritä viilettää Helkamallani kovaa ja talutan jokaikisen mäen. Mutta hei, tänään kertyi ainakin 12 kilometriä pyöräilyä. Eikös se ole aika paljon parempi suoritus kuin sama matka auton ratissa? Miksi siis pitää potea huonoutta? 

Oli varmaan hiukan eri ääni kellossa noin 33 vuotta sitten. Silloin otin pyörälläajon haltuuni. Viiletin niin maan vimmatusti punaisella Helkama Nappulalla (mulla on muuten ollut aina punaisia pyöriä!). Ei paljon haitannut vaikka välillä mentiin mukkelismakkelis ja polvet oli naarmuilla. Olin varmasti omasta mielestäni maailman paras pyöräilijä. Silloin olin maailman ihanin prinsessa, nopea, kaunis ja muutenkin täydellinen pieni Virpi.

Miksi meidän aikuisten pitää olla huonoja, laiskoja, hitaita, heikkoja, rumia, rupsahtaneita, lihavia ja milloin mitäkin? Miksemme voi olla vain iloisia siitä, että teemme yhtä jos toista viikoittain? Missä vaiheessa siitä täydellisestä Virpistä tuli keskinkertainen tai paikoin jopa ala-arvoinen? Ja miksi meille kaikille käy näin?

Mitäpä jos kiittäisi itseään jokaisesta hyvästä teosta? Kiitos, että kuljit tänään pyörällä. Kiitos, että valitsit joka kerta portaat hissin sijaan. Kiitos, että viihdyit työkavereittesi seurassa. Kiitos, että sait edistettyä pariakin eri projektia. Kiitos, että kiitit jokaista, jotka auttoivat sinua tänään. Kiitos, että söit hyvin. Kiitos, että kävit treenaamassa. 

Joten olisiko aika olla hyvä sellaisena kuin on?

-Virpi