Villasukkafilosofi

Mitä sinä teet, kun elämä murjoo? Itse vedän villasukat jalkaan, piilouduin peiton alle, pysyttelen neljän seinän sisällä ja muistutan itseäni hyvistä asioita. Kun kiitollisuuslistani on kilometrin pituinen yritän uskotella itselleni, että pienet kurjuudet katoavat niiden alle. Aika usein se auttaakin, mutta joskus pitää nuolla haavojaan tovi jos toinenkin, että asiat, joilla on tapana järjestyä, järjestyvät taas.

Sukat on sillä makkaralla...

Loppuviikko piti olla täynnä toimintaa. Työjuttuja, aikatauluja, kissanristiäisiä, illanviettoja jne. Sitten kuului yksi krunts ja etuhampaani oli historiaa: mieli maassa, alkushokki ravisteli koko kehoa ja elämä valui hetkellisesti alas vessanpöntöstä. Harmitti, pelotti, säälitti, suututti ja kyllästytti. Juuri, kun olin saanut maksettua maaliskuisen hammasremontin, niin seuraava katastrofi oli käsillä. Oisko tää nyt ainakin viideksi vuodeksi historiaa? No sitähän ei tiedä ja varmaan hyvä niin.

Lääkärin määräyksestä pari palaa raakasuklaata surkeuteen

Peruin kaikki työmenot ja pysyttelin loppuviikon visusti epätoimistolla. Viikonlopun odotettu treeniporukan kisailu ja paljubileet katosivat välittömästi kalenteristani. Pari päivää nuolin haavojani, kunnes villasukkafilosofiani alkoi toimia. Lauantaina uskalsin liikkua jo vähän ihmisten ilmoilla, mutta niin, ettei kukaan varmastikaan huomannut minua. En edes harkinnut lähteväni yhdenkään ystävän luokse kylään. Tänään rohkaistuin niinkin paljon, että lähdin golfkentälle työkavereiden kanssa palloa lätkimään. Ja kylläpä piristi olla ihan normaalisti, pienistä puutteista hammasrivissä huolimatta.

Ja meni muutama jäätelökin, mutta nekin vain lääkkeeksi

Vielä muutama päivä ja piina on ohi. Sitten saan uuden kevytsillan, hammasrivini on taas näennäisesti virheetön ja voin lopettaa piileskelyn. Sen jälkeen jäljellä on vain Visa-lasku ja se on yhtä kuin raha-asia ja raha-asiat ovat yhtä kuin järjestelykysymyksiä, asioita, jotka hoituvat aina jotenkin, ennemmin tai myöhemmin. Ja kun tässä nyt on ollut aikaa keksiä niitä hyviä puolia, niin olen ladannut akkujani. Pari ekaa päivää olin niin voimaton, etten kyennyt oikein toimivaan, olin vain. Työmenojen peruunnuttua pari projektia nytkähti mukavasti eteenpäin, kun pistin niihin kaiken raivoni ja voin pian lipua stressittömänä lomalaitumia kohti.

Tätä lausetta on tullut pureksittua ja ehkä on korkea aika hyväksyä myös harva hymy, koska semmonen se välillä on :)

Ja tuntuu siltä, että pystyn jo melkein hyväksymään tämän asian. Joskus näin vain käy. Aivan kuin kaikki asiat elämässä, ne eivät tule käskemällä. Ne eivät odota parasta hetkeä, vaan kamppaavat yllättäen ja kaadut rähmällesi. Mutta silloinkin on vaan noustava pystyyn, tutkittava pintanaarmut, pyhittävä kyyneleet ja jatkettava matkaa. 

-Virpi