Aamukahvit parvekkeella

Nyt, kun parvekkeemme on uusittu tai lähinnä hieman tuunattu lähdin kissani perässä nauttimaan siitä heti aamusta. Hamppuhan suuntaa heti aamulatzit nautittuaan parvekkeelle ja tuijottaa keskittyneesti puiden latvoihin. Minä uhmasin viileää aamua kietoutumalla vilttiin ja siinä me sitten kökötimme hiljaisuudessa, minä ja hän. Kissa bongasi lintuja, minä lakkasin kynsiä ja muistelin millaisen matkan kulunut parvekekalustoni on tehnyt. Se, kun on kulkenut mukanani jo pitkään, ehkäpä 17 vuotta eli jokseenkin kunnioitettavan pätkän.

Palataanpa siis "muutama" vuosi taaksepäin. Tulin silloiseen kotiini väsyneenä työ-/koulupäivän päätteeksi, en nyt kuollakseni muista kummasta oli kyse. Havaitsin heti, että joku on käynyt kämpilläni ja niskakarvat nousivat pystyyn. Olkoonkin pieni ja säälittävä yksiö, mutta minulle se oli pyhä piiloutumispaikka pahalta maailmalta. Parvekkeen ovessa oli lappu, joka paljasti katalan tunkeutujan henkilöllisyyden...

Kukas muu kuin äiti oli käynyt yllättämässä ja parvekkeelleni oli ilmestynyt, mielestäni maailman kaunein kalusto. Se kattoi pöydän ja neljä tuolia, (silloista) lempiväriäni eli sinistä tietenkin. Miten tuosta unelmien täyttymyksestä on tullut vuosien saatossa kamala, niinhän olen siis viimeaikoina ajatellut? On totta, että sininen ei olisi enää ykkösvalintani parvekekalusteita hankkiessa. Tyylikin on toinen vuonna 2015, mutta mutta joskus on hyvä arvostaa muistoja ja miettiä mikä on tärkeintä. Tärkeintä ei ole uusin ja kaunein, vaan lämpimät muistot.

Pienen uudistuksen ansiosta vanha ei enää näytäkään pahalta. Se tuntuu kotoiselta ja toimii juuri sellaisenaan. Kuluneet pinnat ovat kotoiset ja ne ovat tietenkin tyhjää paremmat. Onneksi en hankkiutunut niistä eroon, kun tammi-maaliskuussa myin yhtä jos toista nurkistani pois. En ole useampaan vuoteen viettänyt parvekkeella aikaa ja se on ollut jokseenkin ruokottomassa kunnossa. Olen vain keksinyt siitä vikoja, näkemättä sen parhaita puolia.

Tänä kesänä noudatan kissani esimerkkiä ja aion hyödyntää parvekkeeni. Arvostan sitä juuri sellaisena kuin se on. Onhan se totta, ettei aamuaurinko ulotu sinne ja päivällä se on tuskaisen kuuma. Mutta se on tyhjää parempi ja oikeastaan varsin viihtyisä. Kuinka usein pidämme asioita ja ihmisiä itsestäänselvinä, emmekä osaa arvostaa niitä? Kuinka usein pitäisi pysähtyä perusasioiden äärelle, sanoa kiitos, hymyillä ja olla onnellinen siinä hetkessä?

Näiden ajatusten siivittämänä jatkan pitkäksi venyvää aamukahvitteluani, nyt jo sisätiloissa ja toivotan sinulle ihanaa sunnuntaipäivää!

-Virpi