Vakavuus kielletty

OTänä kesänä ja oikeastaan koko loppu vuonna on vakavuus kielletty, siis täysin pannassa. Olen lopen kyllästynyt siihen vakavaan minään, joka mittailee asioita joka kantilta, näkee uhkakuvia ja pelkää tulevien ehkä-tapahtumien puolesta. Kesä ja elämä muutenkin ovat ihan liian lyhyitä, jotta niitä kannattaa hukata turhanpäiväiseen synkistelyyn.

Aikuiset ja lapset erottaa juurikin vakavuudesta. Lapsethan eivät murehdi turhia, elävät hetkessä ja kokevat asiat niin kuin ne ovat. Me aikuiset oikein kietoudumme ikävyyteen, kaiken maailman uhkakuviin ja menetämme siinä samalla monta hyvää hetkeä. Minä en yksinkertaisesti halua olla sellainen, tähän ikään mennessä olen ollut ihan liiaksikin vakava, joten olen saanut tarpeeksi! Kiitti mulle riitti!

Arjessa on monia vakavia asioita, tiedän sen eli en ole muuttanut pumpuliin asiaan. Mutta kerropas minulle yksikin esimerkki elävästä elämästä, milloin vakavuus on auttanut sen ikävän ja vakavan asian kanssa? Turhaan vakavuuteen tarttuessa sitä saa mielen mustumaan, Nukkumatin kaikkoamaan ja tuntuu kuin rämpisi polvia myöden suossa. Sellaisina hetkinä yritän muistuttaa itseäni, että elämä kantaa ja asioilla on tapana ratketa - tavalla tai toisella. Niin minun maailmassani on aina tapahtunut, joskus on ollut suruja, välistä ulapalla on tyyntä silmänkantamattomiin ja sitten on sambattu aamunkoittoon asti.

Jälleen kerran valinta on sinun. Katseletko maailmaa lapsen silmin ja avoimin mielin vai suljetko itsesi häkkiin ihan vain varmuuden vuoksi. Niin tai näin elämä ei säästele sinua ikuisesti, mutta juttu onkin siinä, miten siihen haluaa suhtautua <3

-Virpi