Hymyile enemmän

Palaan säännöllisen epäsäännöllisesti ajatuksissani lokakuun loppuun ja työpaikkamme UUUL-tapahtumaan. Uskalla unelmoida, uskalla loistaa on mielestäni teema, jonka toivoisi näkyvän kaikkialla, niin työpaikoilla, kodeissa kuin harrastuksissakin. Yksi parhaiten mieleen jääneistä asioista on Esa Saarisen luento ja toteamus siitä, että jokainen meistä voisi hymyillä enemmän.

Oletko koskaan pysähtynyt miettimään miten suuri voima hymyllä on? Hymy on sanaton tervehdys ja lupaus hyvästä. Hymyilevä ihminen on aina mukavaa tavata. Saarinen puhuikin juuri siitä, miten kohtaamme muita ja osoitamme arvostuksemme. Hymy on luontainen olo toisen arvostamista.

Olen ihan tosissani yrittänyt noudattaa tuota ohjetta ja hymyillä enemmän. Pyrin hymyilemään kohdatessani kaupan kassan tai mennessäni palaveriin. Hymyilen myös puhelimessa puhuessani, sillä hymy kuuluu äänestä. Sen lisäksi hymyilen ihan itsekseni. Aamulla, kun väsyttää väännän suupielet korviin ja huijaan itseni iloiseksi.

Hymy vaikuttaa hymyilijän mieleen. On myös kovin vaikeata olla negatiivinen tai synkistellä, kun hymyilee oikein leveästi. Eli hymy on täysin ilmainen keino piristää itseään ja omaa ympäristöään. Vanhan viisauden mukaan hymyily rasittaa kasvojen lihaksia vähemmän kuin mutristelu. Ja kun tässä nyt ollaan keski-iän kynnyksellä, niin ottaisin kyllä mieluusti kymmenen naururyppyä yhden kiukkukurtun sijaan.

Minulla on yksi toive sinulle, hymyile enemmän :)

-Virpi

Aarrekartan askartelua

Pari vuotta sitten törmäsin ekan kerran aarrekarttoihin erään kollegani ansiosta. Sen jälkeen niitä on tullut tehtyä jo muutama. Aika monta paperille laitettua haavetta on toteutunut. Osa toki odottaa vielä vuoroaan, mutta jokin taika aarrekartoissa on, usko pois. Ideana on kerätä kartongille itseä puhuttelevia kuvia ja tekstejä, jotka kuvaavat unelmiasi.

Näin kolmen aarrekartan kokemuksella sanoisin, että asiat ilmestyvät paperille kuin itsestään. Jotain tulee toki mietittyä etukäteen, mutta se ei merkitse todellisuudessa mitään. Lopputulos voi olla jotain ihan muuta ja jopa yllättävää. Kannattaa myös varoa, mitä karttaan laittaa, sillä osa asioista toteutuu liiankin kirjiaimellisesti. Aloin tänään pohtimaan, mitä kummaa uudesta kartastani löytyvät tekstit "uusille aluille" ja "jännää seuraa" tarkoittavat. Jotenkin ne vain puhuttelivat eilen, vaikken osannut sanoittaa niitä eilenkään työstön yhteydessä.

Karttaa varten on hankittava iso kartonki. Väri kannattaa valita huolella, sillä sen merkitys on suuri. En osaa selittää sitä, mutta väärä väri ohjaa väärille poluille. Karttaa ei vaan voi tehdä väärän väriselle pohjalle, joka ei puhuttele. Sitten on kerättävä nurkista kaikki vanhat lehdet ja mieluusti erilaisia. Varaa siis naistenlehtiä, kauneksia, kuntoilua, kotoilua jne. Sanoisinko, mitä enemmän, sitä parempi. Sen lisäksi vinkkaan hankkimaan askarteluseuraa. Työn ohessa on kiva jutella ja pohtia asioita ääneen. Ja viimeiseksi reilusti aikaa!

Eilinen karttaurakointi kesti reilut neljä tuntia. Olin etukäteen halunnut sinne jotain Berliinistä, mutta mitään ei löytynyt. Tarkoittaako tämä sitä, että ensi vuonna ei reissata? Jaa-a, se jää nähtäväksi. Lopputuloksen visuaalisuus miellyttää silmääni. Se on värikäs, sopusuhtainen ja kaunis. Tekstejä on enemmän kuin kuvia, mutta kai se on paljon puhuvan oikeus, tykkään sanoista.

Joidenkin mielestä aarrekartat ovat hölynpölyä ja silkkaa hörhöilyä. Voihan se olla niinkin. Maailmassa on kuitenkin lukemattomia asioita, joita ei voi määritellä järjellä tai todistaa tieteen keinoin. Ja juuri ne pienet, hassut asiat ovatkin parhaita. Suosittelen siis heittämään turhat järkeilyt romukoppaan ja heittäytymään hörhöilyyn. Elämässä on liikaa ajattelua ja järjen käyttöä vaativia asioita, joka hiljentää intuition.

Olisiko sinunkin aika vähän askarrella unelmia paperille?

-Virpi

Helvetinviikko

Oman elämäni tavoitearsenaalia pohtiessani luin Erik Bertrand Larssenin kirjan Helvetinviikko. Bertrand Larssen on norjalainen mentaalivalmentaja, jonka esikoisteos on paras (luin sen noin vuosi sitten ja hehkutin sitä jossain kirjoituksessa). Helvetinviikon idea on elää yksi viikko äärirajoilla. Jokainen aamu alkaa kello 5 ja nukkumaan on mentävä kello 22. Sen lisäksi jokaiselle päivälle on tarkat säännöt ja teemat.

Koska meitsi on se, joka haluaa kokeilla kaikkea, kokeilin tätäkin. Pari viikkoa sitten elin Helvetinviikon. Sen verran rikoin sääntöjä, että kömmin nukkumaan jo kello 21, koska nukkuminen rules. Koska en ole mikään huippujohtaja enkä elä työlleni oli haasteet haettava muualta. Langatin itseni viikon pituiselle somepaastolle ja netin huvikäyttökin jäi minimiin. Myös tv oli työviikon kielletty eli avasin sen ensimmäisen kerran lauantaina.

Ideana on etsiä rajojaan, muuttaa tapojaan, hakea täydellistä keskittymistä ja olla paras versio itsestään. Viikon aikana on treenattava 1-2 kertaa päivässä, syötävä terveellisesti ja panostettava omaan ulkonäköön. Mutta pahinta on se, että torstain ja perjantain välinen yö on valvottava ja tehtävä töitä. Tavoistani poiketen olin joka päivä toimistolla. Normaalisti suosin etäpäiviä, koska kotona on rauhallista ja hiljaista. Tein myös asioita, joita en normaalisti tee. Suunnittelin jokaisen päivän ja sitten vain noudatin orjallisesti asettamaani ohjenuoraa. Suunnittelin jokaisen palaverin pilkulleen, mikä on tavoitteeni, minkä vaikutelman haluan antaa itsestäni ja miten toimin tavoitteet saavuttaakseni.

Maanantaina pyrin muuttamaan tapojani, niitä joita olen listannut jo ennakkoon pitkän pätkän. Tiistaina keskityin moodiin (= tila, jossa ihminen pystyy toimimaan optimaalisesti) ja moodin vaihtoon tilanteeseen sopivalla tavalla. Keskiviikon teema oli aikataulut, tehtävälistat, vuosi-, viikko- ja päiväsuunnitelmat. Torstaina piti kohdata oma pelko ja tehdä töitä, jota on lykännyt sekä valvoa yö. Perjantaina keskityttiin tehokkaaseen lepoon ja rentoutumiseen. Lauantaina oli käytävä sisäistä dialogia ja listata parhaat puolensa. Sunnuntaina sai palkita itsensä ja ottaa uuden näkökulman elämään.

Tein viikon mittaan erilaisia havaintoja itsestäni. Esimerkiksi aamuherätys kello 5 ja päälle lenkki, ei tehnyt tiukkaa. Sen sijaan sisäinen rytmini on tolkuttoman hidas. Jos yhtään höllään, kadotan ajantajun ja se selittää ainaisen kiireen, kun pitää ehtiä toimistolle tai junaan. Olen tehnyt paljon töitä suunnitelmallisuuden, aikataulujen ja tehokkuuden eteen, joten niiden tekeminen sekä noudattaminen alkaa olla automaatio. 

Seinä tuli kuitenkin vastaan sen valvottavan yön suhteen. Olin tehnyt itselleni tehtävälistan. Kun lista oli suoritettu, kello oli kaksi ja päässä surisi. Kykyni ajatella vain katosi. Yritin lukea, mutten ymmärtänyt lukemaani. Totesin, ettei valvomisessa ollut enää mitään järkeä ja painuin nukkumaan. Näin unta siitä, että olin noussut lyhyiden torkkujen jälkeen työn touhuun. Todellisuudessa torkutin kuuteen asti eli reputin koko hemmetin Helvetinviikon. Edelleen harmittaa etten pystynyt, olihan se vain yksi yö. Ja sen valvomisen kuulemma ymmärtää, kun sen on tehnyt eli ymmärrykseni jäi vaillinaiseksi.

Perjantain vedin muuten kunnialla. Univaje iski vuorokauden viiveellä ja lauantaina veto katosi iltapäivästä. Aamulla olin urheasti tehnyt aamulenkin ja tehnyt muutaman tunnin töitäkin viikonlopusta huolimatta. Ja sunnuntai jatkui yhtä verkkaisena. Makasin vanhempieni sohvalla, roikuin valveen ja unen rajamailla sekä palelin tolkuttomasti. Ja maanantaina tulin kipeäksi. Niin no kannattiko? Kyllä se oli ihan mielenkiintoinen kokemus. Erityisesti tykästyin aamulenkkeihin ja somepaaston vaikutukseen. Aion jatkossakin herätä viideltä ja pinkaista aamulenkille ennen varsinaista päivää. Someakin on tullut käytettyä aika kohtuudella, siinä on muuten ihan järkyttävä aikavaras ja läsnäoloa rikkova kapistus.

Ja erityisesti suosittelen välillä katsomaan peiliin ja tekemään kipeitäkin havaintoja itsestään. On keinona sitten Helvetinviikko tai joku muu. Totuus on kuitenkin se, että virheiden näkeminen muissa ei johda kovinkaan pitkälle. Sitä, kun voi muuttaa vain itseään ja sekin tekee tiukkaa.

-Virpi

On vain yksi O'Cebreiro

Ihan kuulkaa yllätyin eilen huomattuani, että enhän mä ole edes blogannut. Syy tähän hiljaisuuteen on se, että UUUL-tapahtuman jälkeen olen käyttänyt aikaani unelmointiin ja uskalluksen keräämiseen. Olen tehnyt kuukauden ajan aika paljonkin töitä miettiessäni tavoitteitani. Miettinyt ihan toden teolla, mitä minä haluan niin työn kuin vapaa-ajankin saralla. Olen siis lukenut, pohtinut ja analysoinut...siis niinku enemmän kuin normaalisti.

Unelmointihan on ihanaa, mutta ilman tavoitteita ne jäävät vain unelmiksi. Toki jotkut unelmat ovat hyviä juuri sellaisenaan ja on varmasti vain hyvä ettei niitä edes yritä tavoitella. Mutta sitten on niitä unelmia, joiden eteen kannattaa tehdä kaikkensa. Niitä joiden edessä kaikki muu menettää merkityksensä. Ja niitä tässä on sitten pohdiskeltu. Voimiaan kun ei kannata hukata asioihin, jotka ei ole se juttu.

Siinä matkan varrella olen tunnistanut tapojani. Valinnut ne, joita haluan muutaa ja tehnyt pieniä muutoksia. Olen listannut plussiani ja miinuksiani. Pohtinut, mikä on oikeasti tärkeätä ja mihin kannattaa panostaa. Olen asettanut välietappeja ja suurempia päämääriä, tehnyt kvartaalitaloutta itselleni. Olen hionut aikatauluja ja tehnyt suunnitelmia. Olen karsinut aikavarkaita ja tunnistanut huomiovarkaita.

Kaiken tämän keskellä tiedän, että on vain yksi O'Cebreiro. O'Cebreiro on pieni kylä pohjois Espanjassa. Se oli kesän vaellusreittimme toinen etappi. Paikka jonne kävelimme noin 30 kilometriä ja jonka viimeiset metrit veivät kaikki mehut. Viimeisten noin 7 kilometrin aikana noustiin 400 metristä 1300 metrin korkeuteen. Maasto oli vaikeakulkuista, aurinko paahtoi, hiki virtasi ja jalat painoivat.

Viimeiset kaksi kilometriä koettelivat uskoani enemmän kuin mikään muu. Asetin itselleni pieniä välietappeja, ensin parinkymmenen metrin päähän. Sitten kymmenen metrin, viiden, kahden, metrin ja lopulta varmaan puolen metrin päähän. Niiden voimin kävelin vaikken olisi jaksanutkaan. Ja ne metrit olivat elämäni vaikeimmat. Silloinkin tiesin, että tämä oli matka, jonka halusin tehdä, enkä katunut hetkeäkään. Yritin siis nauttia, vaikkei se ollutkaan mahdollista.

O'Cebreiro on se paikka, jonne palaan aina, kun tuntuu pahalta. Tiedän, että minä kiipesin sen kyläpahasen päälle. Muistan miten ihanaa oli päästä perille, mennä suihkuun, vaihtaa puhtaat vaatteet ja juoda kylmä olut. Tiedän miten hienoa on voittaa itsensä. Se tunne, kun olet ylpeä itsestäsi joka solulla. Ja se hetki, kun unelmasta on tullut totta. Se hetki, jonka rinnalla tavallinen ponnistelu on pientä ja se hetki, jonka ansiosta tietää, että joidenkin asioiden eteen on hyvä tehdä töitä.

Omat tavoitteeni alkavat olla nyt selvillä. Mielestäni päätöksen tekeminen onkin se vaikein rasti. Sitten on vain alettava toimimaan, tehtävä asia kerrallaan. Kuten Esa Saarinenkin sanoi 25.10. "Maalit on tehtävä yksi kertallaan". Nyt otan askelia unelmieni toteutumiseksi sopivassa tahdissa, kaikkea kun ei voi tehdä kerralla. Ja aivan kuin Camino eli pyhiinvaellusreitti, jota kävelimme, matka opettaa kulkijaa. 

Mikä on sinun O'Cebreirosi? Milloin olet ollut äärirajoillasi? Ja milloin saavuttanut jotain saavuttamisen arvoista? Ja mikä on se juttu, jonka eteen haluat tehdä töitä. Itse huomasin, että omia tavoitteita oli jäänyt jalkoihin uskalluksen puutteesta. On totta, että aina ei onnistu, mutta onko pelko riittävä syy olla kokonaan yrittämättä? 

-Virpi 

PS: Jos tarkemmat matkakuulumiset Santiago de Compostelasta kiinnostavat, niin löydät kattavan tietopaketin, kuvia, hassuttelua ja naisen logiikkaa reissublogistamme -> www.kaupungistacaminolle.blogspot.fi

Joko teillä hyggeillään?

Luin jokin aika sitten artikkelin hyggielystä. Jos se on mennyt sulta ohi, niin tsekkaa tää: http://yle.fi/uutiset/3-9290322. Olin välittömästi koukussa, ihastunut ja ostanut ajatuksen, mikä nyt ei liene yllätys kenellekään, joka tuntee minut. Hyggeily on peräisin Tanskasta, jossa asuu maailman onnellisin kansa. Heillä on kyky ottaa rennosti, nauttia kiireettömästi elämästä, jopa näin kaamosaikaan.

Itselleni lienee aika luontaista hyggeilllä. Kesät talvet pidän kiinni siitä, että jokaisena päivänä on aikaa vain olla, muuten alkaa ahdistamaan. Minulla ei ole ikinä niin kiire ettenkö ehtisi syömään (joskus tosin unohdan syödä, mutta se on eri tarina se) ja nukkumaan riittävästi. Joka viikko on oltava aikaa nähdä ystäviä ja kaikkien menojen välissä on pystyttävä haaveilemaan...yes I'm a dreamer <3

Talvella sitä kuitenkin hidastuu entisestään. Pinkaisen kyllä ajoissa sängystä ylös, mutta työpäivän jälkeen tahti on toinen. Hivuttaudun huomaamattani sohvan nurkkaan, kaivan sukkapuikot esiin ja nautin. Viime aikoina olen (taas) vähentänyt tv:n katselua, pitänyt viikon pituisen sometauon ja määritellyt itselleni ruutuaikoja. Haluan huomauttaa, että nettisurffailun, somekäytön ja tv:n määriä on syytä rajoittaa niin aikuisilla kuin lapsillakin.

Hyggeilyssä on kyse nautiskelusta, mutta kehotan kohtuuteen sen suhteen. Mistä sinä todella nautit ja mikä on tarpeeksi? Olen niitä, jotka vannovat punaviinin nimeen. Lasi tai kaksi ei ole mielestäni väärin, mutta todellisuudessa pienikin alkoholimäärä huonontaa unen laatua. Siksi olen jättänyt nämäkin lasilliset pois, koska kehoni suorastaan huutaa unen perään. Arkena en ota pienintäkään riskiä tämän suhteen, sillä viikonloput on keksitty.

Varsin moni tuntuu jääneen joulusuklaiden pauloihin. Myönnettäköön, että karkkiröykkiöt ovat kutsuvia, mutta kierrän ne ihaillen. En missään nimessä tarkoita etteikö karkkia saisi syödä, mutta levy Fazerin sinistä taitaa muuttua nautinnosta pahoinvointiin. Entisenä karkkiaddiktina tiedän, että kohtuuden raja on häilyvä, joten pidäthän varasi :)

Moni on kritisoinut hyggeilyä trendipelleilystä. On se ehkä niinkin, mutta mielestäni se on enemmän. Suomalainen tapa jumittua kotiin ei ehkä ole se juttu. Vaikka koti vetäisi puoleensa, kehotan käyttämään aikaa ystäviin ja perheeseen. On nimittäin helppo lipsahtaa täydelliseen erakoitumiseen, jolloin ihmisten ilmoille lähtemisen kynnys kasvaa kummasti. Jos ei kylään asti jaksa, niin voisiko sitä vaikka kilauttaa kaverille tai vaihtaa kuulumiset sekä sopia tapaamisesta WhatsAppin kautta? Ja mikä estää hyggielemästä kaverin kanssa?

Treenien suhteen hyggiely on myös armollisuutta. Itse pidän talviaikaan täydellisiä lepoviikkoja. Sen lisäksi treenaan kehoa kuunnellen ja pyrin käymään muutaman kerran kuukaudessa uimassa. Kevyt uinti ja sauna, ovat ihanan palauttava ja rentouttava tapa liikkua. Ja jostain syystä tuppaan pyytämään kaverin mukaan, sillä saunan lauteilla on hyvä vaihdella kuulumiset. Pitääkin muuten katsella uintireissja taas ensi viikolle.

Tällä viikolla olen joutunut hyggeilemään pakon sanelemana. Miesflunssa (säälittävät kuumelukemat ja täydellinen vetämättömyys) kaatoi sängyn pohjalle ja pari päivää meni täysin lepoasennossa. Tänään tein paluun töihin, mutta kaiken maailman kuntoilut saavat odottaa. Hieman kyllä harmittaa, sillä olen innostunut salitreeneistä, mutta joskus on vaan maltettava. Viikonloppuna lähden ihmisten ilmoille, sillä lähtemisen vaikeudesta huolimatta pieni tuulettuminen tekee aina hyvää, tuulettumisen taso on säädettävä muun kunnon mukaiseksi. Kyse on kuitenkin tasapainosta niin elämässä yleisesti kuin hyggielyssäkin :)

-Virpi